Tarina miehestä, joka antoi meille nykyaikaisen kivunlievityksen

Hyvin pitkään lääkärit vähät välittivät kaikista perustavanlaatuisimmasta ja turhauttavimmasta sairastamisen osasta — kivusta. Tässä puheessaan Latif Nasser kertoo erikoisen tarinan John J. Bonicasta, painijasta ja tohtorista, joka vakuutti lääketieteen ottamaan kivun vakavasti — ja mullisti miljoonien ihmisten elämän.

Muutama vuosi sitten

äidilleni kehittyi nivelreuma.

Hänen ranteensa, polvensa ja varpaansa
turposivat aiheuttaen kroonista kipua.

Hänestä tuli työkyvytön.

Hän lopetti moskeijassa käymisen.

Joinakin aamuina jopa hampaiden
peseminen oli hänelle liian kivuliasta.

Halusin auttaa.

Mutten tiennyt miten.

En ole lääkäri.

Olen lääketieteen historoitsija.

Niinpä aloin tutkia
kroonisen kivun historiaa.

Ilmeni, että Kalifornian yliopistolla on
kokonainen kokoelma kivun historiasta

arkistoissaan.

Löysin tarinan --
mahtavan tarinan

miehestä, joka pelasti miljoonia
ihmisiä kivulta,

äitini kaltaisia ihmisiä.

Silti hän oli tuntematon.

Hänestä ei ollut tehty elämäkertaa
tai Hollywood-elokuvia.

Hänen nimensä oli John J. Bonica.

Mutta tarinamme alussa

hänet tunnettiin paremmin nimellä
Johnny "Bull" Walker.

Oli kesäpäivä vuonna 1941.

Sirkus oli saapunut pieneen
Brookfieldin kaupunkiin.

Katsojat parveilivat nähdäkseen
nuorallakävelijöitä, pellejä--

onnekkaimmat saattoivat nähdä
Elävän kanuunankuulan.

He olivat saapuneet katsomaan myös
Voimamies Johnny "Bull" Walkeria

lihaksikasta kovista.

Juuri sinä päivänä
kantautui ääni

sirkuksen äänentoistosta.

Eläinteltassa tarvittaisiin
nopeasti lääkäriä.

Leijonankesyttäjälle oli
käynyt pahasti.

Hänen esityksensä kohokohta
oli mennyt pieleen

ja hänen päänsä oli jumissa
leijonan suussa.

Häneltä alkoi loppua happi,

ja yleisö oli kauhuissaan

hänen kamppailuaan,
ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijona lopulta vapautti leukansa,

leijonankesyttäjä valahti
maahan liikkumattomana.

Virottuaan muutaman minuutin kuluttua

hän näki tutun hahmon kumartuneena ylleen.

Se oli Bull Walker.

Voimamies oli antanut hänelle
tekohengitystä ja pelastanut hänet.

Voimamies ei ollut
kertonut kenellekään,

että hän oli kolmannen vuoden
lääketieteen opiskelija.

Hän kiersi kesäisin sirkuksen mukana
maksaakseen lukukausimaksunsa,

mutta salasi sen
suojatakseen henkilöllisyyttensä.

Hänen oletettiin olevan karkea kelmi

eikä nörtti hyväntekijä.

Hänen lääketiedekollegatkaan eivät
tienneet salaisuutta.

Sillä he olettivat
urheilijoiden olevan tyhmiä.

Joten hän ei kertonut heille sirkuksesta

tai miten hän harrasti ammattilaispainia
iltaisin ja viikonloppuisin.

Hän käytti valenimiä kuten
Bull Walker

ja myöhemmin
The Masked Marvel.

Hän piti salaisuutensa jopa sinä vuonna,

kun hänet julistettiin
kevyen raskaansarjan

maailmanmestariksi.

Vuosien ajan John J. Bonica
eli rinnakkaiselämää.

Hän oli painija;

hän oli lääkäri.

Hän oli pahis;

hän oli sankari.

Hän aiheutti kipua,

ja hän hoiti sitä.

Hän ei silloin vielä tiennyt,
että tulevan viiden vuosikymmenen aikana

hän tulisi ammentamaan näitä
kamppailevia identiteettejään

takoakseen uuden tavan
kivun määrittämiseksi.

Se muuttaisi modernia lääketiedettä
niin paljon, että vuosikymmenten kuluttua

Time-lehti kutsuisi häntä
kivunlievityksen keksijäksi.

Mutta se kaikki tulisi
tapahtumaan vasta myöhemmin.

Vuonna 1942 Bonica valmistui
lääketieteellisestä ja meni naimisiin

Emman kanssa, jonka oli tavannut
ottelussaan muutama vuosi aikaisemmin.

Hän paini yhä salaisesti,
hänen oli pakko.

Hänen työharjoittelupaikkansa New Yorkin
St.Vincentin sairaala ei maksanut palkkaa.

Maailmanmestaruutensa kautta hän paini
suuremmissa kisapaikoissa

kuten Madison Square Gardenissa

vastustajinaan suuret nimet

kuten Everett "The Blonde Bear" Marshall

tai kolminkertainen maailmanmestari
Angelo Savoldi.

Ottelut vaativat veronsa
hänen kehostaan:

revähtäneitä lonkkaniveliä,
murtuneita kylkiluita.

Eräänä iltana The Terrible Turkin
isovarvas raapaisi suuren arven

hänen kasvoihinsa.

Seuraavana aamuna hän käytti töissä
leikkausmaskia peittääkseen sen.

Bonica saapui kahdesti leikkaussaliin
silmä niin mustelmilla,

että hän ei nähnyt mitään.

Mutta pahinta olivat hänen
murjoutuneet kukkakaalikorvansa.

Hän kertoi niiden tuntuvan kuin
kahdelta pesäpallolta.

Kipu vain karttui hänen elämässään.

Hän oli läsnä vaimonsa synnytyksessä
samassa sairaalassa.

Hän työnsi ja työnsi selvästi tuskissaan.

Synnytyslääkäri pyysi harjoittelijan

antamaan hänelle muutaman tipan
eetteriä helpottamaan kipua.

Mutta harjoittelija oli nuori mies,
vasta kolmatta viikkoa töissä --

hän oli hermostunut ja
antaessaan eetteriä

hän ärsytti samalla Emman kurkkua.

Emma oksensi, oli tukehtua
ja alkoi muuttua siniseksi.

Bonica, joka oli paikalla,
työnsi harjoittelijan sivuun,

puhdisti hengitystiet

ja pelasti vaimonsa sekä
oman tyttärensä.

Sillä hetkellä hän päätti omistaa
elämänsä anestesiologialle.

Myöhemmin hän oli jopa kehittämässä
epiduraalia synnyttäville äideille.

Ennen kuin hän pääsi
keskittymään synnytysoppiin

Bonican täytyi
suorittaa perusharjoittelu.

Toisen maailmansodan aikoihin

Bonica saapui Madigan Army
lääkintäkeskukseen

lähellä Tacomaa.

7700 vuoteellaan se oli yksi
amerikan suurimmista armeijasairaaloista.

Bonica vastasi siellä kivunhoidosta.

Hän oli vasta 27-vuotias.

Hoitaessaan niin monia potilaita
Bonica alkoi huomata tapauksia,

jotka olivat ristiriidassa
kaikken hänen oppimansa kanssa.

Kivun oletettiin olevan hälytyskello
-- hyvällä tavalla --

tapa, jolla keho ilmoitti vammasta,
kuten katkenneesta kädestä.

Mutta joissakin tapauksissa,

kuten kun potilaan jalka
oli amputoitu,

hän saattoi silti valittaa amputoidun,
puuttuvan raajan olevan kipeä.

Jos vamma oli hoidettu, miksi
hälytyskello vain jatkoi soimistaan?

Toisissa tapauksissa vammasta ei aina
ollut edes mitään todistetta,

ja potilas tunsi silti kipua.

Bonica järjesti kaikki sairaalan
asiantuntijat yhteen, kirurgit,

neurologit, psykiatrit ja muut.

Hän kysyi heidän
mielipiteitään potilaistaan.

Se oli niin aikaa vievää, että hän
järjesti ryhmätapaamisia lounaalla.

Se oli asiantuntijaryhmä, joka
taisteli potilaan kipua vastaan.

Koskaan aikaisemmin kipuun ei ollut
kiinnitetty niin paljon huomiota.

Sen jälkeen hän tarttui kirjoihin.

Hän luki jokaisen käsiinsä saaman
lääketieteellisen kirjan

ja teki muistiinpanoja kaikista
viittauksista sanaan "kipu".

Kaikissa 14 000 lukemassaan sivussa

sana "kipu" löytyi 17,5 sivulta.

Vain 17,5 sivulta.

Perinteisin, yleisin ja turhauttavin
asia, jota potilas kokee.

Bonica oli järkyttynyt.
Suora lainaus häneltä:

"Minkä hemmetin johtopäätöksen
tästä voi tehdä?

Potilaan näkökulmasta
tärkeimmästä asiasta

ei puhuta ollenkaan."

Niinpä seuraavien kahdeksan vuoden aikana
Bonica puhui aiheesta.

Hän kirjoitti siitä; hän
kirjoitti puuttuvat sivut.

Hän kirjoitti kirjan, joka myöhemmin
tunnettiin nimellä Kivun Raamattu.

Siinä hän ehdotti uusia strategioita,

uusia hermopuudutteita hyödyntäviä
hoitomuotoja.

Hän ehdotti uutta instituutiota,
Kipuklinikkaa,

lounastapaamisten perusteella.

Mutta merkittävin asia
hänen kirjassaan oli,

että se oli eräänlainen tunteellinen
herätyskello lääketieteelle.

Epätoivoinen pyyntö lääkäreille,
että he ottaisivat tosissaan

potilaidensa kokemat kivut.

Hän muotoili lääketieteen
tehtävän uudelleen.

Tavoite ei ollut parantaa potilaita,

tavoite oli saada potilaat
tuntemaan olonsa paremmaksi.

Hän veti kivun ohjelmaansa
vuosikymmeniä

kunnes se sai tuulta alleen
70-luvun puolivälissä.

Satoja kipuklinikoita ilmestyi
ympäri maailmaa.

Mutta samaan aikaan
tapahtui traaginen juonikäänne.

Bonican painivuodet
saivat viimein yliotteen.

Hän ei ollut paininut
yli 20 vuoteen,

mutta nuo 1500 ammattilaiserää
olivat jättäneet jälkensä hänen kehoonsa.

Vielä yli 50-vuotiaana hän kärsi
pahasta nivelrikosta.

Seuraavien 20 vuoden aikana hän
kävi 22 leikkauksessa,

mukaan lukien neljä selkärankaoperaatiota

ja tekolonkkia tekolonkkien jälkeen.

Hän pystyi hädin tuskin nostamaan kättään
tai kääntämään päätään.

Hän tarvitsi kainalosauvat kävelemiseen.

Hänen ystävistään ja entisistä
oppilaistaan tuli hänen lääkäreitään.

Yksi muistelee, että hän sai luultavasti
enemmän hermopuuduteinjektioita

kuin kukaan muu maailmassa.

Hän oli työholisti, ja hän
työskenteli vieläkin enemmän,

15-18 tuntia päivässä.

Muiden parantamisesta tuli hänelle
enemmän kuin työ;

se antoi hänellekin helpotusta.

"Jos en olisi niin kiireinen kuin olen",
hän kertoi tuolloin toimittajalle

"olisin täysin rampa mies."

Eräällä työmatkalla Floridassa
1980-luvun alussa

Bonican aikaisempi oppilas kyyditsi
hänet Hyde Parkin alueelle Tampassa.

He ajoivat palmupuiden ohitse
ja saapuivat vanhalle kartanolle,

jossa suuret hopeiset kanuunat olivat
piilotettu autotalliin.

Talo kuului Zacchinin suvulle,

jota voisi kutsua Amerikassa
sirkuksen kuningasperheeksi.

Vuosikymmeniä aikaisemmin
Bonica oli katsonut heitä

pukeutuneina hopeisiin
haalareihin ja suojalaseihin

tekemässä pioneeriesityksensä,
Elävän kanuunankuulan.

Mutta nyt he olivat
kuin hän: eläkkeellä.

Tuo sukupolvi on nyt kuollut,
kuten myös Bonica,

joten ei ole tietoa, mistä he puhuivat
juuri tuona päivänä.

Siitä huolimatta, kuvittelen
sitä mielelläni.

Voimamiehen ja Elävän kanuunankuulan
jälleentapaaminen,

vanhojen ja uusien arpien esittelyä.

Ehkä Bonica antoi heille
lääketieteellisiä neuvoja.

Ehkä hän kertoi heille jotain mistä
suullinen historiikki kertoo,

että aika sirkuksen ja painin parissa
muokkasi syvästi hänen elämäänsä.

Bonica näki kivun läheltä.

Hän tunsi sen ja eli sen parissa.

Ja sen takia hän ei voinut olla
kiinnittämättä huomiota toisten kipuun.

Tuon empatian kautta
hän pyöritti kokonaista alaa

toimien merkittävässä roolissa
ja sai lääketieteen tunnustamaan kivun

olemassaolon.

Samassa suullisesti
jaetussa historiikissa

Bonica väitti, että kipu oli

oli monimutkaisin ihmisen kokema asia.

Siinä on mukana mennyt elämäsi
ja nykyinen elämäsi,

omat toimesi, oma perheesi.

Sellaista se todella oli Bonicalle.

Mutta sellaista se oli myös äidilleni.

Lääkäreiden on helppo nähdä äitini

vain ammattilaispotilaana,

naisena, joka vain viettää
päivänsä odotushuoneissa.

Joskus näen hänet samalla tavalla.

Mutta ymmärtäessäni Bonican kivun --

koko elämänsä omistamisen sille --

aloin muistaa kaiken sen, mitä
äitini kokemat kivut pitivät sisällään.

Ennen turvotusta ja nivelreumaa

äitini sormet naputtelivat

sairaalan henkilöstöosastolla,
jossa hän työskenteli.

Ne tekivät samosa-leivonnaisia
koko moskeijalle.

Ollessani pieni ne leikkasivat hiukseni,

pyyhkivät nenäni,

sitoivat kenkäni.

Kiitos.

(Taputuksia)