Muutama vuosi sitten äidilleni kehittyi nivelreuma. Hänen ranteensa, polvensa ja varpaansa turposivat aiheuttaen kroonista kipua. Hänestä tuli työkyvytön. Hän lopetti moskeijassa käymisen. Joinakin aamuina jopa hampaiden peseminen oli hänelle liian kivuliasta. Halusin auttaa. Mutten tiennyt miten. En ole lääkäri. Olen lääketieteen historoitsija. Niinpä aloin tutkia kroonisen kivun historiaa. Ilmeni, että Kalifornian yliopistolla on kokonainen kokoelma kivun historiasta arkistoissaan. Löysin tarinan -- mahtavan tarinan miehestä, joka pelasti miljoonia ihmisiä kivulta, äitini kaltaisia ihmisiä. Silti hän oli tuntematon. Hänestä ei ollut tehty elämäkertaa tai Hollywood-elokuvia. Hänen nimensä oli John J. Bonica. Mutta tarinamme alussa hänet tunnettiin paremmin nimellä Johnny "Bull" Walker. Oli kesäpäivä vuonna 1941. Sirkus oli saapunut pieneen Brookfieldin kaupunkiin. Katsojat parveilivat nähdäkseen nuorallakävelijöitä, pellejä-- onnekkaimmat saattoivat nähdä Elävän kanuunankuulan. He olivat saapuneet katsomaan myös Voimamies Johnny "Bull" Walkeria lihaksikasta kovista. Juuri sinä päivänä kantautui ääni sirkuksen äänentoistosta. Eläinteltassa tarvittaisiin nopeasti lääkäriä. Leijonankesyttäjälle oli käynyt pahasti. Hänen esityksensä kohokohta oli mennyt pieleen ja hänen päänsä oli jumissa leijonan suussa. Häneltä alkoi loppua happi, ja yleisö oli kauhuissaan hänen kamppailuaan, ja sitten hän pyörtyi. Kun leijona lopulta vapautti leukansa, leijonankesyttäjä valahti maahan liikkumattomana. Virottuaan muutaman minuutin kuluttua hän näki tutun hahmon kumartuneena ylleen. Se oli Bull Walker. Voimamies oli antanut hänelle tekohengitystä ja pelastanut hänet. Voimamies ei ollut kertonut kenellekään, että hän oli kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija. Hän kiersi kesäisin sirkuksen mukana maksaakseen lukukausimaksunsa, mutta salasi sen suojatakseen henkilöllisyyttensä. Hänen oletettiin olevan karkea kelmi eikä nörtti hyväntekijä. Hänen lääketiedekollegatkaan eivät tienneet salaisuutta. Sillä he olettivat urheilijoiden olevan tyhmiä. Joten hän ei kertonut heille sirkuksesta tai miten hän harrasti ammattilaispainia iltaisin ja viikonloppuisin. Hän käytti valenimiä kuten Bull Walker ja myöhemmin The Masked Marvel. Hän piti salaisuutensa jopa sinä vuonna, kun hänet julistettiin kevyen raskaansarjan maailmanmestariksi. Vuosien ajan John J. Bonica eli rinnakkaiselämää. Hän oli painija; hän oli lääkäri. Hän oli pahis; hän oli sankari. Hän aiheutti kipua, ja hän hoiti sitä. Hän ei silloin vielä tiennyt, että tulevan viiden vuosikymmenen aikana hän tulisi ammentamaan näitä kamppailevia identiteettejään takoakseen uuden tavan kivun määrittämiseksi. Se muuttaisi modernia lääketiedettä niin paljon, että vuosikymmenten kuluttua Time-lehti kutsuisi häntä kivunlievityksen keksijäksi. Mutta se kaikki tulisi tapahtumaan vasta myöhemmin. Vuonna 1942 Bonica valmistui lääketieteellisestä ja meni naimisiin Emman kanssa, jonka oli tavannut ottelussaan muutama vuosi aikaisemmin. Hän paini yhä salaisesti, hänen oli pakko. Hänen työharjoittelupaikkansa New Yorkin St.Vincentin sairaala ei maksanut palkkaa. Maailmanmestaruutensa kautta hän paini suuremmissa kisapaikoissa kuten Madison Square Gardenissa vastustajinaan suuret nimet kuten Everett "The Blonde Bear" Marshall tai kolminkertainen maailmanmestari Angelo Savoldi. Ottelut vaativat veronsa hänen kehostaan: revähtäneitä lonkkaniveliä, murtuneita kylkiluita. Eräänä iltana The Terrible Turkin isovarvas raapaisi suuren arven hänen kasvoihinsa. Seuraavana aamuna hän käytti töissä leikkausmaskia peittääkseen sen. Bonica saapui kahdesti leikkaussaliin silmä niin mustelmilla, että hän ei nähnyt mitään. Mutta pahinta olivat hänen murjoutuneet kukkakaalikorvansa. Hän kertoi niiden tuntuvan kuin kahdelta pesäpallolta. Kipu vain karttui hänen elämässään. Hän oli läsnä vaimonsa synnytyksessä samassa sairaalassa. Hän työnsi ja työnsi selvästi tuskissaan. Synnytyslääkäri pyysi harjoittelijan antamaan hänelle muutaman tipan eetteriä helpottamaan kipua. Mutta harjoittelija oli nuori mies, vasta kolmatta viikkoa töissä -- hän oli hermostunut ja antaessaan eetteriä hän ärsytti samalla Emman kurkkua. Emma oksensi, oli tukehtua ja alkoi muuttua siniseksi. Bonica, joka oli paikalla, työnsi harjoittelijan sivuun, puhdisti hengitystiet ja pelasti vaimonsa sekä oman tyttärensä. Sillä hetkellä hän päätti omistaa elämänsä anestesiologialle. Myöhemmin hän oli jopa kehittämässä epiduraalia synnyttäville äideille. Ennen kuin hän pääsi keskittymään synnytysoppiin Bonican täytyi suorittaa perusharjoittelu. Toisen maailmansodan aikoihin Bonica saapui Madigan Army lääkintäkeskukseen lähellä Tacomaa. 7700 vuoteellaan se oli yksi amerikan suurimmista armeijasairaaloista. Bonica vastasi siellä kivunhoidosta. Hän oli vasta 27-vuotias. Hoitaessaan niin monia potilaita Bonica alkoi huomata tapauksia, jotka olivat ristiriidassa kaikken hänen oppimansa kanssa. Kivun oletettiin olevan hälytyskello -- hyvällä tavalla -- tapa, jolla keho ilmoitti vammasta, kuten katkenneesta kädestä. Mutta joissakin tapauksissa, kuten kun potilaan jalka oli amputoitu, hän saattoi silti valittaa amputoidun, puuttuvan raajan olevan kipeä. Jos vamma oli hoidettu, miksi hälytyskello vain jatkoi soimistaan? Toisissa tapauksissa vammasta ei aina ollut edes mitään todistetta, ja potilas tunsi silti kipua. Bonica järjesti kaikki sairaalan asiantuntijat yhteen, kirurgit, neurologit, psykiatrit ja muut. Hän kysyi heidän mielipiteitään potilaistaan. Se oli niin aikaa vievää, että hän järjesti ryhmätapaamisia lounaalla. Se oli asiantuntijaryhmä, joka taisteli potilaan kipua vastaan. Koskaan aikaisemmin kipuun ei ollut kiinnitetty niin paljon huomiota. Sen jälkeen hän tarttui kirjoihin. Hän luki jokaisen käsiinsä saaman lääketieteellisen kirjan ja teki muistiinpanoja kaikista viittauksista sanaan "kipu". Kaikissa 14 000 lukemassaan sivussa sana "kipu" löytyi 17,5 sivulta. Vain 17,5 sivulta. Perinteisin, yleisin ja turhauttavin asia, jota potilas kokee. Bonica oli järkyttynyt. Suora lainaus häneltä: "Minkä hemmetin johtopäätöksen tästä voi tehdä? Potilaan näkökulmasta tärkeimmästä asiasta ei puhuta ollenkaan." Niinpä seuraavien kahdeksan vuoden aikana Bonica puhui aiheesta. Hän kirjoitti siitä; hän kirjoitti puuttuvat sivut. Hän kirjoitti kirjan, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Kivun Raamattu. Siinä hän ehdotti uusia strategioita, uusia hermopuudutteita hyödyntäviä hoitomuotoja. Hän ehdotti uutta instituutiota, Kipuklinikkaa, lounastapaamisten perusteella. Mutta merkittävin asia hänen kirjassaan oli, että se oli eräänlainen tunteellinen herätyskello lääketieteelle. Epätoivoinen pyyntö lääkäreille, että he ottaisivat tosissaan potilaidensa kokemat kivut. Hän muotoili lääketieteen tehtävän uudelleen. Tavoite ei ollut parantaa potilaita, tavoite oli saada potilaat tuntemaan olonsa paremmaksi. Hän veti kivun ohjelmaansa vuosikymmeniä kunnes se sai tuulta alleen 70-luvun puolivälissä. Satoja kipuklinikoita ilmestyi ympäri maailmaa. Mutta samaan aikaan tapahtui traaginen juonikäänne. Bonican painivuodet saivat viimein yliotteen. Hän ei ollut paininut yli 20 vuoteen, mutta nuo 1500 ammattilaiserää olivat jättäneet jälkensä hänen kehoonsa. Vielä yli 50-vuotiaana hän kärsi pahasta nivelrikosta. Seuraavien 20 vuoden aikana hän kävi 22 leikkauksessa, mukaan lukien neljä selkärankaoperaatiota ja tekolonkkia tekolonkkien jälkeen. Hän pystyi hädin tuskin nostamaan kättään tai kääntämään päätään. Hän tarvitsi kainalosauvat kävelemiseen. Hänen ystävistään ja entisistä oppilaistaan tuli hänen lääkäreitään. Yksi muistelee, että hän sai luultavasti enemmän hermopuuduteinjektioita kuin kukaan muu maailmassa. Hän oli työholisti, ja hän työskenteli vieläkin enemmän, 15-18 tuntia päivässä. Muiden parantamisesta tuli hänelle enemmän kuin työ; se antoi hänellekin helpotusta. "Jos en olisi niin kiireinen kuin olen", hän kertoi tuolloin toimittajalle "olisin täysin rampa mies." Eräällä työmatkalla Floridassa 1980-luvun alussa Bonican aikaisempi oppilas kyyditsi hänet Hyde Parkin alueelle Tampassa. He ajoivat palmupuiden ohitse ja saapuivat vanhalle kartanolle, jossa suuret hopeiset kanuunat olivat piilotettu autotalliin. Talo kuului Zacchinin suvulle, jota voisi kutsua Amerikassa sirkuksen kuningasperheeksi. Vuosikymmeniä aikaisemmin Bonica oli katsonut heitä pukeutuneina hopeisiin haalareihin ja suojalaseihin tekemässä pioneeriesityksensä, Elävän kanuunankuulan. Mutta nyt he olivat kuin hän: eläkkeellä. Tuo sukupolvi on nyt kuollut, kuten myös Bonica, joten ei ole tietoa, mistä he puhuivat juuri tuona päivänä. Siitä huolimatta, kuvittelen sitä mielelläni. Voimamiehen ja Elävän kanuunankuulan jälleentapaaminen, vanhojen ja uusien arpien esittelyä. Ehkä Bonica antoi heille lääketieteellisiä neuvoja. Ehkä hän kertoi heille jotain mistä suullinen historiikki kertoo, että aika sirkuksen ja painin parissa muokkasi syvästi hänen elämäänsä. Bonica näki kivun läheltä. Hän tunsi sen ja eli sen parissa. Ja sen takia hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiota toisten kipuun. Tuon empatian kautta hän pyöritti kokonaista alaa toimien merkittävässä roolissa ja sai lääketieteen tunnustamaan kivun olemassaolon. Samassa suullisesti jaetussa historiikissa Bonica väitti, että kipu oli oli monimutkaisin ihmisen kokema asia. Siinä on mukana mennyt elämäsi ja nykyinen elämäsi, omat toimesi, oma perheesi. Sellaista se todella oli Bonicalle. Mutta sellaista se oli myös äidilleni. Lääkäreiden on helppo nähdä äitini vain ammattilaispotilaana, naisena, joka vain viettää päivänsä odotushuoneissa. Joskus näen hänet samalla tavalla. Mutta ymmärtäessäni Bonican kivun -- koko elämänsä omistamisen sille -- aloin muistaa kaiken sen, mitä äitini kokemat kivut pitivät sisällään. Ennen turvotusta ja nivelreumaa äitini sormet naputtelivat sairaalan henkilöstöosastolla, jossa hän työskenteli. Ne tekivät samosa-leivonnaisia koko moskeijalle. Ollessani pieni ne leikkasivat hiukseni, pyyhkivät nenäni, sitoivat kenkäni. Kiitos. (Taputuksia)