Miten selität tietoisuuden?

Tietoisuus on perustavanlaatuinen osa olemistamme filosofi David Chalmersin mukaan: "Emme tiedä mistään asiasta yhtä suorasti... ja samaan aikaan se on maailmankaikkeuden mysteerisin ilmiö." Hän kertoo eri tapoja ajatella elokuvaa, joka pyörii päässämme.

Juuri nyt

päässäsi pyörii elokuva.

Se on ihmeellinen moniraitafilmi.

Siinä on kolmiulotteinen kuva
ja surround-ääni

kaikelle mitä parhaillaan näet ja kuulet,

mutta tämä on vasta alkua.

Elokuvassasi on haju ja maku ja tunto.

Se aistii kehosi,

kivun, nälän ja orgasmin.

Siihen kuuluu tunteita,

vihaa ja onnea.

Sillä on muistoja, kuten lapsuuden näkymiä

silmiesi edessä.

Kertojan ääni kuuluu koko ajan

tietoisen ajattelusi virrassa.

Sinä olet filmin keskiössä,

koet kaiken tämän suoraan.

Tämä filmi on tietoisuutesi virtaa,

subjektiiviset mielen ja maailman kokemukset.

Tietoisuus on perusasioita

ihmisen olemassaolossa.

Meistä jokainen on tietoinen.

Meillä kaikilla on oma sisäinen filmimme,

jokaikisellä meistä.

Yhtä suoraan emme tiedä mistään muusta.

Ainakin minä tunnen tietoisuuteni suoraan.

En voi olla varma,
että te olette tietoisia.

Tietoisuus tekeekin elämästä
elämisen arvoista.

Ellemme olisi tietoisia,
millään elämässämme

ei olisi merkitystä tai arvoa.

Mutta samalla se on

maailmankaikkeuden mystisin ilmiö.

Miksi olemme tietoisia?

Miksi näemme näitä sisäisiä elokuvia?

Miksi emme ole pelkkiä robotteja,

jotka käsittelevät kaiken syötetyn,

ja tuottavat kaiken tuloksen,

kokematta sisäistä elokuvaa lainkaan?

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä vastauksia

näihin kysymyksiin.

Tietoisuuden integroimiseksi tieteeseen

voidaan mielestäni tarvita
radikaaleja ideoita.

Jotkut väittävät, että tieteen tekeminen

tietoisuudesta on mahdotonta.

Tiede on luonteeltaan objektiivista.

Tietoisuus on luonteeltaan subjektiivista.

Tieteen tekeminen tietoisuudesta
ei tule kysymykseen.

Tämä näkemys oli vallalla
miltei koko 1900-luvun.

Psykologit tutkivat
käyttäytymistä objektiivisesti,

neurotieteilijät tutkivat
aivoja objektiivisesti,

eikä kukaan edes maininnut tietoisuutta.

Vielä 30 vuotta sitten,
kun TED sai alkunsa,

tehtiin hyvin vähän tieteellistä työtä

tietoisuuden parissa.

Parikymmentä vuotta sitten

kaikki alkoi muuttua.

Francis Crickin kaltaiset neurotieteilijät

ja Roger Penrosen kaltaiset fyysikot

sanoivat, että tieteen oli aika

käydä tietoisuuden kimppuun.

Sen jälkeen on tapahtunut räjähdys,

tieteellisen työn kukkaan puhkeaminen,

tietoisuuden tutkimisessa.

Se on ollut loistavaa, suurenmoista.

Mutta siihen liittyy toistaiseksi

joitakin perusrajoitteita.

Keskeisenä asiana

tietoisuuden tutkimisessa viime aikoina

on ollut korrelaatioiden etsiminen,

tiettyjen aivoalueiden

ja tiettyjen tietoisuuden tilojen välillä.

Tästä tutkimuksesta kuulimme,

kun Nancy Kanwisher esitteli

loistavaa työtänsä hetki sitten.

Nyt ymmärrämme paljon paremmin

tiettyjen aivoalueiden liittymisen

tietoiseen kokemukseen
kasvojen näkemisestä

tai kivun tunteesta

tai onnen tuntemuksesta.

Mutta silti on kyse
korrelaatioiden tutkimisesta.

Se ei ole selittävää tiedettä.

Tiedämme, että jotkut aivoalueet

liittyvät tiettyhin tietoisiin kokemuksiin,

mutta emme miksi.

Haluan sanoa,

että tällainen neurotieteellinen työ

ratkaisee joitakin

tietoisuuden ongelmista:

mitä tietyt aivoalueet tekevät,

ja minkä kanssa ne korreloivat.

Mutta tietyssä mielessä
ne ovat helppoja ongelmia.

Väheksymättä neurotieteilijöitä.

Tietoisuuden ongelmat
ovat aina vaikeita.

Mutta se ei puutu todelliseen mysteeriin

aiheen ytimessä:

miksi aivojen
kaikkiin fyysisiin prosesseihin

pitäisi liittyä tietoisuutta lainkaan?

Miksi päässämme pyörii
subjektiivinen elokuva?

Juuri nyt meillä ei ole siitä hajuakaan.

Voisi sanoa,

että annetaan neurotieteelle
muutama vuosi aikaa.

Se tulee osoittautumaan
emergentiksi ilmiöksi,

kuten liikenneruuhkat, hurrikaanit,

kuten elämä, ja se tullaan ratkaisemaan.

Klassiset emergenssitapaukset

ovat kaikki emergenttiä käytöstä:

miten liikenneruuhka käyttäytyy,

miten hurrikaani toimii,

miten elävä organismi lisääntyy

ja sopeutuu ja hoitaa aineenvaihduntansa,

kaikissa on kyse
objektiivisesta toiminnasta.

Sitä voisi soveltaa ihmisaivoihin,

kun selitetään aivojen

käyttäytymistä ja toimintaa

emergenttisinä ilmiöinä,

miten kävelemme, puhumme
tai pelaamme shakkia,

kaikki nämä liittyvät käyttäytymiseen.

Mutta kun ajatellaan tietoisuutta,

käyttäytymiskysymykset

kuuluvat helppojen ongelmien joukkoon.

Mitä tulee vaikeaan ongelmaan,

silloin kysytään,

miksi näihin käyttäytymistapoihin

liittyvät subjektiiviset kokemukset.

Tässä kohdin emergenssin

standardiparadigma,

jopa neurotieteen standardiparadigmat,

eivät toistaiseksi kerro paljoakaan.

Olen sydämeltäni tieteellinen materialisti.

Haluan tietoisuuden tieteellisen teorian,

joka toimii,

ja pitkän aikaa hakkasin

päätäni seinään,

etsiessäni toimivaa tietoisuuden teoriaa

puhtaasti fysikaalisin termein.

Mutta lopulta tuli siihen tulokseen,

että se ei vain toiminut,
systemaattisista syistä.

Tarina on pitkä,

mutta ydinajatuksena on se,
mitä selviää

puhtaasti reduktionistisista selityksistä

fysiikan, aivotutkimuksen termein:

kertomuksia järjestelmän toiminnasta,

sen rakenteesta, sen dynamiikasta,

sen tuottamasta käyttäytymisestä,

tärkeitä ratkaisuja helppoihin ongelmiin --

miten käyttäydymme, miten toimimme --

mutta kun tullaan
subjektiivisiin kokemuksiin --

miksi kaikki tämä tuntuu
joltakin sisällämme? --

se on jotain täysin uutta,

mihin liittyy aina lisäkysymyksiä.

Tässä ajaudumme jonkinlaiseen umpikujaan.

Meillä on mahtava,
suurenmoinen selitysketju,

johon olemme tottuneet,
missä fysiikka selittää kemiaa,

kemia selittää biologiaa,

biologia selittää osin psykologiaa.

Mutta tietoisuus

ei tunnu sopivan kuvaan.

Toisaalta on tosiasia,

että olemme tietoisia.

Toisaalta, emme tiedä,

miten sovittaisimme sen
tieteelliseen maailmankuvaamme.

Minusta tietoisuus on juuri nyt

jonkinlainen anomalia,

joka on tarpeen yhdistää

maailmankuvaamme,
mutta vielä ei tiedetä miten.

Tällainen poikkeavuus

saattaa vaatia radikaaleja ideoita,

ja saatamme tarvita pari ideaa,

jotka voivat tuntua hulluilta,

ennen kuin pääsemme käsiksi tietoisuuteen

tieteellisesti.

Ehdolla on joitakin

hulluja ideoita.

Ystäväni Dan Dennettin
hullun idean mukaan

tietoisuudessa ei ole

mitään vaikeaa ongelmaa.

Koko sisäisen subjektiivisen filmin

takana on jokin illuusio tai sekaannus.

Itse asiassa on vain sevitettävä

objektiiviset toiminnot,
aivojen käyttäytyminen,

ja silloin on selitetty

kaikki tarpeellinen.

Toivotan hänelle voimia.

Se on radikaali ajatus,

jota on tutkittava,

jos halutaan puhtaasti reduktionistinen,

aivoperäinen tietoisuuden teoria.

Toisaalta minun ja monien muiden mielestä

tuo näkemys miltei

kieltää tietoisuuden perustan,

ollakseen tyydyttävä.

Minä suuntaan toisaalle.

Jäljellä olevan ajan

tarkastelen kahta hullua ideaa,

jotka vaikuttavat lupaavilta.

Ensimmänen hullu idea on,

että tietoisuus on perussuure.

Fyysikot pitävät joitakin
universumin piirteitä

peruspalikoina:

paikka, aika ja massa.

He esittävät niitä hallitsevia peruslakeja,

kuten painovoiman
tai kvanttimekaniikan lait.

Näitä perusominaisuuksia ja -lakeja

ei selitetä alkeellisimmin termein.

Ne nähdään pikemmin perusluonteisina,

ja maailma rakentuu niistä käsin.

Joskus perussuureiden luettelo kasvaa.

1800-luvulla Maxwell keksi,

ettei sähkömagneettisia ilmiöitä
voi selittää

olemassaolevin perussuurein --

paikka, aika massa, Newtonin lait --

hän esitti peruslakeja

sähkömagnetismista,

ja hän piti sähkövarausta

peruselementtinä,

jota nuo lait hallitsevat.

Olemme nyt samassa tilanteessa

tietoisuuden osalta.

Ellei tietoisuutta voi selittää

olemassaolevin perussuurein --

paikka, aika, massa, varaus --

on loogista laajentaa luetteloa.

On luontevaa pitää

tietoisuutta itseään perustuksena,

luonnon perusrakenneosana.

Tämä ei tarkoita,
ettei sitä voi tutkia tieteellisesti.

Se antaa mahdollisuuden
tieteelliseen tutkimiseen.

On tutkittava

tietoisuutta hallitsevia peruslakeja,

lakeja, jotka yhdistävät tietoisuuden

muihin perusteisiin: paikka, aika, massa,

fysikaaliset prosessit.

Joskus fyysikot vaativat

niin yksinkertaisia peruslakeja,

että ne voitaisiin kirjoittaa
T-paidan rintamukseen.

Tilanne on nyt samantapainen

tietoisuuden osalta.

Halutaan löytää niin yksinkertaisia lakeja,

että ne voisi kirjoittaa
T-paidan rinnukseen.

Vielä noita lakeja ei tiedetä,

mutta niitä etsitään.

Toisen hullun idean mukaan

tietoisuus saattaisi olla universaalia.

Jokaisessa järjestelmässä saattaisi olla

jonkinlaista tietoisuutta.

Tätä käsitystä kutsutaan panpsykismiksi:

'pan' tarkoittaa kaikkea,
'psych' tarkoittaa mieltä,

kaikki järjestelmät ovat tietoisia,

eivät vain ihmiset, koirat,
hiiret ja kärpäset,

vaan myös Rob Knightin mikrobit,

alkeishiukkaset.

Jopa fotonilla on
jonkinlaista tietoisuutta.

Se ei tarkoita,
että fotonit ovat älykkäitä

tai ajattelevia.

Fotoni ei tunne

raastavaa ahdistusta,

koska se ajattelee: "Ooh, pörrään
aina lähes valonnopeudella.

Vauhtini ei salli minun koskaan
tuntea ruusujen tuoksua."

Ei, ei niin.

Saatetaan ajatella,
että fotoneilla voisi olla

hitunen raakaa, subjektiivista tunnetta,

tietoisuuden alkeellista esiastetta.

Tämä saattaa kuulostaa vähän kahjolta.

Miksi kukaan ajattelisi näin typeriä?

Yksi syy tulee ensimmäisestä
hullusta ideasta,

jos tietoisuus on perusta,

kuten paikka, aika ja massa,

on luonnollista olettaa,
että se olisi myös universaalia,

niiden lailla.

Kannattaa huomata, että vaikka idea

tuntuu meistä vaistonvastaiselta,

se on luontaisempi ihmisille

erilaisista kulttuureista,

joissa ihmismieli koetaan

enemmän osaksi luonnon jatkumoa.

Vahvempi peruste tulee ajatuksesta,

että yksinkertaisin ja tehokkain tapa

löytää peruslakeja, jotka yhdistävät

tietoisuuden fysikaalisiin prosesseihin,

on liittää tietoisuus informaatioon.

Kaikki informaatioprosessit

sisältävät tietoisuutta.

Kompleksinen informaatioprosessi,
kuten ihmisellä:

kompleksinen tietoisuus.

Yksinkertainen informaatioprosessi:

yksinkertainen tietoisuus.

Viime vuosien mielenkiintoisimpia asioita

on se, että neurotieteilijä Giulio Tononi

on omaksunut tällaisen teorian

ja täsmentänyt sitä

matemaattisella teorialla.

Hän käyttää matemaattista mittaa

informaatiokokonaisuudesta,

jota hän kutsuu nimellä fii,

joka mittaa järjestelmään sitoutunutta

kokonaisinformaatiota.

Hän olettaa, että fii

kuvaa tietoisuutta.

Ihmisen aivoissa,

uskomattoman suuri informaatiokokonaisuus,

suuri määrä fiitä,

valtava tietoisuus.

Hiiressä, keskisuuri määrä
kokonaisinformaatiota,

silti melko merkittävästi,

aikamoinen määrä tietoisuutta.

Mutta laskeuduttaessa matoihin,

mikrobeihin ja partikkeleihin,

Fiin määrä putoaa.

Kokonaisinformaation määrä vähenee,

mutta on yhä nollaa isompi.

Tononin teorian mukaan

tietoisuutta jää vielä jäljelle

nollaa suurempi määrä.

Itse asiassa hän ehdottaa tietoisuuden

peruslakia: korkea fii, suuri tietoisuus.

En tiedä, onko teoria tosi,

mutta se on ehkä
merkittävin tällä hetkellä

tietoisuuden tutkimuksessa,

ja sitä on käytetty
yhdistämään valtava määrä

tieteellistä dataa,

ja kaiken kukkuraksi
se on riittävän yksinkertainen

T-paidan rintaan kirjoitettavaksi.

Viimeisenä perusteena on se,

että panpsykismi voisi auttaa yhdistämään

tietoisuuden fyysiseen maailmaan.

Fyysikot ja filosofit
ovat usein havainneet,

että fysiikka on kummallisen abstraktia.

Se kuvaa todellisuuden rakennetta

joukolla yhtälöitä,

mutta ei kerro todellisuudesta,

joka on sen takana.

Kuten Stephen Hawking ilmaisee asian,

mikä tuikkaa tulen yhtälöihin?

Panpsykismin kannalta

fysiikan yhtälöt voi jättää ennalleen,

mutta niiden voi katsoa kuvaavan

tietoisuuden virtaa.

Näin fysiikka pohjimmiltaan toimiikin,

kuvaa tietoisuuden virtaa.

Tästä näkökulmasta juuri tietoisuus

saa yhtälöt liekkeihin.

Siltä kannalta tietoisuus ei keiku

fyysisen maailman ulkopuolella

jonain ylimääräisenä.

Se on itse ytimessä.

Tämä näkemys, panpsyykkinen näkemys,

saattaa muuttaa suhteemme

luontoon,

ja sillä voi olla melko vakavia

sosiaalisia ja eettisiä seuraksia.

Jotkut niistä voivat olla
vaistojemme vastaisia.

Aiemmin ajattelin, ettei minun
pitäisi syödä mitään

millä on tietoisuus,

ja siksi minun tulisi olla kasvissyöjä.

Jos omaksuu panpsyykkisen kannan

saa nähdä nälkää.

Kun asiaa ajattelee,

se saattaa muuttaa ihmisen näkemyksiä

eetisistä tavoitteista

ja moraalisista pohdinnoista,

ei niinkään itse tietoisuudesta,

vaan tietoisuuden määrästä
ja kompleksisuudesta.

On luonnollista pohdiskella tietoisuutta

muissa järjestelmissä,
kuten tietokoneissa.

Miten on keinoälyn laita

elokuvan "Her" Samanthalla?

Onko hän tietoinen?

Informatiivisen

panpsykismin kannalta

hänessä tapahtuu varmasti monimutkaista

informaation käsittelyä,

joten hän on melko varmasti tietoinen.

Tämä herättää

melko vakavia eettisiä kysymyksiä

älykkäiden tietkonejärjestelmien
kehittämisestä

ja niiden laittamisesta pois päältä.

Lopuksi voisi miettiä tietoisuutta

kokonaisissa ryhmissä,

planeetalla.

Onko Kanadalla oma tietoisuutensa?

Tai paikallisemmalla tasolla,

onko kokonaisella ryhmällä,

kuten tällä TED-konferenssin yleisöllä,

kollektiivinen TED-tietoisuus,

tämän TED-joukon

kollektiivinen sisäinen elokuva,

joka poikkeaa kaikkien osastensa

sisäisistä elokuvista?

En osaa vastata kysymykseen,

mutta se kannattaa

ottaa vakavasti.

Tämä panpsyykkinen näkemys

on radikaali,

enkä tiedä, pitääkö se paikkansa.

Luotan itse asiassa enemmän

ensimmäiseen hulluun ideaan,

tietoisuudesta perussuureena,

kuin toiseen,

tietoisuuden universaaliudesta.

Näkemykseen liittyy koko joukko

kysymyksiä ja haasteita,

miten esimerkiksi

tietoisuuden pikku palaset yhtyvät

kompleksiseksi tietoisuudeksi,

jonka tunnemme ja jota rakastamme.

Jos osaamme vastata näihin kysymyksiin,

olemme etenemässä kohti

vakavasti otettavaa tietoisuuden teoriaa.

Jos emme, tämä on ehkä vaikein ongelma

tieteessä ja filosofiassa.

Ratkaisu ei löydy yhdessä yössä.

Mutta uskon, että se löytyy lopulta.

Tietoisuuden ymmärtäminen
on todellinen avain

sekä universumin

että itsemme ymmärtämiseen.

Se sattaa vaatia oikean hullun kysymyksen.

Kiitoksia.

(Suosionosoituksia)