Juuri nyt päässäsi pyörii elokuva. Se on ihmeellinen moniraitafilmi. Siinä on kolmiulotteinen kuva ja surround-ääni kaikelle mitä parhaillaan näet ja kuulet, mutta tämä on vasta alkua. Elokuvassasi on haju ja maku ja tunto. Se aistii kehosi, kivun, nälän ja orgasmin. Siihen kuuluu tunteita, vihaa ja onnea. Sillä on muistoja, kuten lapsuuden näkymiä silmiesi edessä. Kertojan ääni kuuluu koko ajan tietoisen ajattelusi virrassa. Sinä olet filmin keskiössä, koet kaiken tämän suoraan. Tämä filmi on tietoisuutesi virtaa, subjektiiviset mielen ja maailman kokemukset. Tietoisuus on perusasioita ihmisen olemassaolossa. Meistä jokainen on tietoinen. Meillä kaikilla on oma sisäinen filmimme, jokaikisellä meistä. Yhtä suoraan emme tiedä mistään muusta. Ainakin minä tunnen tietoisuuteni suoraan. En voi olla varma, että te olette tietoisia. Tietoisuus tekeekin elämästä elämisen arvoista. Ellemme olisi tietoisia, millään elämässämme ei olisi merkitystä tai arvoa. Mutta samalla se on maailmankaikkeuden mystisin ilmiö. Miksi olemme tietoisia? Miksi näemme näitä sisäisiä elokuvia? Miksi emme ole pelkkiä robotteja, jotka käsittelevät kaiken syötetyn, ja tuottavat kaiken tuloksen, kokematta sisäistä elokuvaa lainkaan? Tällä hetkellä kukaan ei tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Tietoisuuden integroimiseksi tieteeseen voidaan mielestäni tarvita radikaaleja ideoita. Jotkut väittävät, että tieteen tekeminen tietoisuudesta on mahdotonta. Tiede on luonteeltaan objektiivista. Tietoisuus on luonteeltaan subjektiivista. Tieteen tekeminen tietoisuudesta ei tule kysymykseen. Tämä näkemys oli vallalla miltei koko 1900-luvun. Psykologit tutkivat käyttäytymistä objektiivisesti, neurotieteilijät tutkivat aivoja objektiivisesti, eikä kukaan edes maininnut tietoisuutta. Vielä 30 vuotta sitten, kun TED sai alkunsa, tehtiin hyvin vähän tieteellistä työtä tietoisuuden parissa. Parikymmentä vuotta sitten kaikki alkoi muuttua. Francis Crickin kaltaiset neurotieteilijät ja Roger Penrosen kaltaiset fyysikot sanoivat, että tieteen oli aika käydä tietoisuuden kimppuun. Sen jälkeen on tapahtunut räjähdys, tieteellisen työn kukkaan puhkeaminen, tietoisuuden tutkimisessa. Se on ollut loistavaa, suurenmoista. Mutta siihen liittyy toistaiseksi joitakin perusrajoitteita. Keskeisenä asiana tietoisuuden tutkimisessa viime aikoina on ollut korrelaatioiden etsiminen, tiettyjen aivoalueiden ja tiettyjen tietoisuuden tilojen välillä. Tästä tutkimuksesta kuulimme, kun Nancy Kanwisher esitteli loistavaa työtänsä hetki sitten. Nyt ymmärrämme paljon paremmin tiettyjen aivoalueiden liittymisen tietoiseen kokemukseen kasvojen näkemisestä tai kivun tunteesta tai onnen tuntemuksesta. Mutta silti on kyse korrelaatioiden tutkimisesta. Se ei ole selittävää tiedettä. Tiedämme, että jotkut aivoalueet liittyvät tiettyhin tietoisiin kokemuksiin, mutta emme miksi. Haluan sanoa, että tällainen neurotieteellinen työ ratkaisee joitakin tietoisuuden ongelmista: mitä tietyt aivoalueet tekevät, ja minkä kanssa ne korreloivat. Mutta tietyssä mielessä ne ovat helppoja ongelmia. Väheksymättä neurotieteilijöitä. Tietoisuuden ongelmat ovat aina vaikeita. Mutta se ei puutu todelliseen mysteeriin aiheen ytimessä: miksi aivojen kaikkiin fyysisiin prosesseihin pitäisi liittyä tietoisuutta lainkaan? Miksi päässämme pyörii subjektiivinen elokuva? Juuri nyt meillä ei ole siitä hajuakaan. Voisi sanoa, että annetaan neurotieteelle muutama vuosi aikaa. Se tulee osoittautumaan emergentiksi ilmiöksi, kuten liikenneruuhkat, hurrikaanit, kuten elämä, ja se tullaan ratkaisemaan. Klassiset emergenssitapaukset ovat kaikki emergenttiä käytöstä: miten liikenneruuhka käyttäytyy, miten hurrikaani toimii, miten elävä organismi lisääntyy ja sopeutuu ja hoitaa aineenvaihduntansa, kaikissa on kyse objektiivisesta toiminnasta. Sitä voisi soveltaa ihmisaivoihin, kun selitetään aivojen käyttäytymistä ja toimintaa emergenttisinä ilmiöinä, miten kävelemme, puhumme tai pelaamme shakkia, kaikki nämä liittyvät käyttäytymiseen. Mutta kun ajatellaan tietoisuutta, käyttäytymiskysymykset kuuluvat helppojen ongelmien joukkoon. Mitä tulee vaikeaan ongelmaan, silloin kysytään, miksi näihin käyttäytymistapoihin liittyvät subjektiiviset kokemukset. Tässä kohdin emergenssin standardiparadigma, jopa neurotieteen standardiparadigmat, eivät toistaiseksi kerro paljoakaan. Olen sydämeltäni tieteellinen materialisti. Haluan tietoisuuden tieteellisen teorian, joka toimii, ja pitkän aikaa hakkasin päätäni seinään, etsiessäni toimivaa tietoisuuden teoriaa puhtaasti fysikaalisin termein. Mutta lopulta tuli siihen tulokseen, että se ei vain toiminut, systemaattisista syistä. Tarina on pitkä, mutta ydinajatuksena on se, mitä selviää puhtaasti reduktionistisista selityksistä fysiikan, aivotutkimuksen termein: kertomuksia järjestelmän toiminnasta, sen rakenteesta, sen dynamiikasta, sen tuottamasta käyttäytymisestä, tärkeitä ratkaisuja helppoihin ongelmiin -- miten käyttäydymme, miten toimimme -- mutta kun tullaan subjektiivisiin kokemuksiin -- miksi kaikki tämä tuntuu joltakin sisällämme? -- se on jotain täysin uutta, mihin liittyy aina lisäkysymyksiä. Tässä ajaudumme jonkinlaiseen umpikujaan. Meillä on mahtava, suurenmoinen selitysketju, johon olemme tottuneet, missä fysiikka selittää kemiaa, kemia selittää biologiaa, biologia selittää osin psykologiaa. Mutta tietoisuus ei tunnu sopivan kuvaan. Toisaalta on tosiasia, että olemme tietoisia. Toisaalta, emme tiedä, miten sovittaisimme sen tieteelliseen maailmankuvaamme. Minusta tietoisuus on juuri nyt jonkinlainen anomalia, joka on tarpeen yhdistää maailmankuvaamme, mutta vielä ei tiedetä miten. Tällainen poikkeavuus saattaa vaatia radikaaleja ideoita, ja saatamme tarvita pari ideaa, jotka voivat tuntua hulluilta, ennen kuin pääsemme käsiksi tietoisuuteen tieteellisesti. Ehdolla on joitakin hulluja ideoita. Ystäväni Dan Dennettin hullun idean mukaan tietoisuudessa ei ole mitään vaikeaa ongelmaa. Koko sisäisen subjektiivisen filmin takana on jokin illuusio tai sekaannus. Itse asiassa on vain sevitettävä objektiiviset toiminnot, aivojen käyttäytyminen, ja silloin on selitetty kaikki tarpeellinen. Toivotan hänelle voimia. Se on radikaali ajatus, jota on tutkittava, jos halutaan puhtaasti reduktionistinen, aivoperäinen tietoisuuden teoria. Toisaalta minun ja monien muiden mielestä tuo näkemys miltei kieltää tietoisuuden perustan, ollakseen tyydyttävä. Minä suuntaan toisaalle. Jäljellä olevan ajan tarkastelen kahta hullua ideaa, jotka vaikuttavat lupaavilta. Ensimmänen hullu idea on, että tietoisuus on perussuure. Fyysikot pitävät joitakin universumin piirteitä peruspalikoina: paikka, aika ja massa. He esittävät niitä hallitsevia peruslakeja, kuten painovoiman tai kvanttimekaniikan lait. Näitä perusominaisuuksia ja -lakeja ei selitetä alkeellisimmin termein. Ne nähdään pikemmin perusluonteisina, ja maailma rakentuu niistä käsin. Joskus perussuureiden luettelo kasvaa. 1800-luvulla Maxwell keksi, ettei sähkömagneettisia ilmiöitä voi selittää olemassaolevin perussuurein -- paikka, aika massa, Newtonin lait -- hän esitti peruslakeja sähkömagnetismista, ja hän piti sähkövarausta peruselementtinä, jota nuo lait hallitsevat. Olemme nyt samassa tilanteessa tietoisuuden osalta. Ellei tietoisuutta voi selittää olemassaolevin perussuurein -- paikka, aika, massa, varaus -- on loogista laajentaa luetteloa. On luontevaa pitää tietoisuutta itseään perustuksena, luonnon perusrakenneosana. Tämä ei tarkoita, ettei sitä voi tutkia tieteellisesti. Se antaa mahdollisuuden tieteelliseen tutkimiseen. On tutkittava tietoisuutta hallitsevia peruslakeja, lakeja, jotka yhdistävät tietoisuuden muihin perusteisiin: paikka, aika, massa, fysikaaliset prosessit. Joskus fyysikot vaativat niin yksinkertaisia peruslakeja, että ne voitaisiin kirjoittaa T-paidan rintamukseen. Tilanne on nyt samantapainen tietoisuuden osalta. Halutaan löytää niin yksinkertaisia lakeja, että ne voisi kirjoittaa T-paidan rinnukseen. Vielä noita lakeja ei tiedetä, mutta niitä etsitään. Toisen hullun idean mukaan tietoisuus saattaisi olla universaalia. Jokaisessa järjestelmässä saattaisi olla jonkinlaista tietoisuutta. Tätä käsitystä kutsutaan panpsykismiksi: 'pan' tarkoittaa kaikkea, 'psych' tarkoittaa mieltä, kaikki järjestelmät ovat tietoisia, eivät vain ihmiset, koirat, hiiret ja kärpäset, vaan myös Rob Knightin mikrobit, alkeishiukkaset. Jopa fotonilla on jonkinlaista tietoisuutta. Se ei tarkoita, että fotonit ovat älykkäitä tai ajattelevia. Fotoni ei tunne raastavaa ahdistusta, koska se ajattelee: "Ooh, pörrään aina lähes valonnopeudella. Vauhtini ei salli minun koskaan tuntea ruusujen tuoksua." Ei, ei niin. Saatetaan ajatella, että fotoneilla voisi olla hitunen raakaa, subjektiivista tunnetta, tietoisuuden alkeellista esiastetta. Tämä saattaa kuulostaa vähän kahjolta. Miksi kukaan ajattelisi näin typeriä? Yksi syy tulee ensimmäisestä hullusta ideasta, jos tietoisuus on perusta, kuten paikka, aika ja massa, on luonnollista olettaa, että se olisi myös universaalia, niiden lailla. Kannattaa huomata, että vaikka idea tuntuu meistä vaistonvastaiselta, se on luontaisempi ihmisille erilaisista kulttuureista, joissa ihmismieli koetaan enemmän osaksi luonnon jatkumoa. Vahvempi peruste tulee ajatuksesta, että yksinkertaisin ja tehokkain tapa löytää peruslakeja, jotka yhdistävät tietoisuuden fysikaalisiin prosesseihin, on liittää tietoisuus informaatioon. Kaikki informaatioprosessit sisältävät tietoisuutta. Kompleksinen informaatioprosessi, kuten ihmisellä: kompleksinen tietoisuus. Yksinkertainen informaatioprosessi: yksinkertainen tietoisuus. Viime vuosien mielenkiintoisimpia asioita on se, että neurotieteilijä Giulio Tononi on omaksunut tällaisen teorian ja täsmentänyt sitä matemaattisella teorialla. Hän käyttää matemaattista mittaa informaatiokokonaisuudesta, jota hän kutsuu nimellä fii, joka mittaa järjestelmään sitoutunutta kokonaisinformaatiota. Hän olettaa, että fii kuvaa tietoisuutta. Ihmisen aivoissa, uskomattoman suuri informaatiokokonaisuus, suuri määrä fiitä, valtava tietoisuus. Hiiressä, keskisuuri määrä kokonaisinformaatiota, silti melko merkittävästi, aikamoinen määrä tietoisuutta. Mutta laskeuduttaessa matoihin, mikrobeihin ja partikkeleihin, Fiin määrä putoaa. Kokonaisinformaation määrä vähenee, mutta on yhä nollaa isompi. Tononin teorian mukaan tietoisuutta jää vielä jäljelle nollaa suurempi määrä. Itse asiassa hän ehdottaa tietoisuuden peruslakia: korkea fii, suuri tietoisuus. En tiedä, onko teoria tosi, mutta se on ehkä merkittävin tällä hetkellä tietoisuuden tutkimuksessa, ja sitä on käytetty yhdistämään valtava määrä tieteellistä dataa, ja kaiken kukkuraksi se on riittävän yksinkertainen T-paidan rintaan kirjoitettavaksi. Viimeisenä perusteena on se, että panpsykismi voisi auttaa yhdistämään tietoisuuden fyysiseen maailmaan. Fyysikot ja filosofit ovat usein havainneet, että fysiikka on kummallisen abstraktia. Se kuvaa todellisuuden rakennetta joukolla yhtälöitä, mutta ei kerro todellisuudesta, joka on sen takana. Kuten Stephen Hawking ilmaisee asian, mikä tuikkaa tulen yhtälöihin? Panpsykismin kannalta fysiikan yhtälöt voi jättää ennalleen, mutta niiden voi katsoa kuvaavan tietoisuuden virtaa. Näin fysiikka pohjimmiltaan toimiikin, kuvaa tietoisuuden virtaa. Tästä näkökulmasta juuri tietoisuus saa yhtälöt liekkeihin. Siltä kannalta tietoisuus ei keiku fyysisen maailman ulkopuolella jonain ylimääräisenä. Se on itse ytimessä. Tämä näkemys, panpsyykkinen näkemys, saattaa muuttaa suhteemme luontoon, ja sillä voi olla melko vakavia sosiaalisia ja eettisiä seuraksia. Jotkut niistä voivat olla vaistojemme vastaisia. Aiemmin ajattelin, ettei minun pitäisi syödä mitään millä on tietoisuus, ja siksi minun tulisi olla kasvissyöjä. Jos omaksuu panpsyykkisen kannan saa nähdä nälkää. Kun asiaa ajattelee, se saattaa muuttaa ihmisen näkemyksiä eetisistä tavoitteista ja moraalisista pohdinnoista, ei niinkään itse tietoisuudesta, vaan tietoisuuden määrästä ja kompleksisuudesta. On luonnollista pohdiskella tietoisuutta muissa järjestelmissä, kuten tietokoneissa. Miten on keinoälyn laita elokuvan "Her" Samanthalla? Onko hän tietoinen? Informatiivisen panpsykismin kannalta hänessä tapahtuu varmasti monimutkaista informaation käsittelyä, joten hän on melko varmasti tietoinen. Tämä herättää melko vakavia eettisiä kysymyksiä älykkäiden tietkonejärjestelmien kehittämisestä ja niiden laittamisesta pois päältä. Lopuksi voisi miettiä tietoisuutta kokonaisissa ryhmissä, planeetalla. Onko Kanadalla oma tietoisuutensa? Tai paikallisemmalla tasolla, onko kokonaisella ryhmällä, kuten tällä TED-konferenssin yleisöllä, kollektiivinen TED-tietoisuus, tämän TED-joukon kollektiivinen sisäinen elokuva, joka poikkeaa kaikkien osastensa sisäisistä elokuvista? En osaa vastata kysymykseen, mutta se kannattaa ottaa vakavasti. Tämä panpsyykkinen näkemys on radikaali, enkä tiedä, pitääkö se paikkansa. Luotan itse asiassa enemmän ensimmäiseen hulluun ideaan, tietoisuudesta perussuureena, kuin toiseen, tietoisuuden universaaliudesta. Näkemykseen liittyy koko joukko kysymyksiä ja haasteita, miten esimerkiksi tietoisuuden pikku palaset yhtyvät kompleksiseksi tietoisuudeksi, jonka tunnemme ja jota rakastamme. Jos osaamme vastata näihin kysymyksiin, olemme etenemässä kohti vakavasti otettavaa tietoisuuden teoriaa. Jos emme, tämä on ehkä vaikein ongelma tieteessä ja filosofiassa. Ratkaisu ei löydy yhdessä yössä. Mutta uskon, että se löytyy lopulta. Tietoisuuden ymmärtäminen on todellinen avain sekä universumin että itsemme ymmärtämiseen. Se sattaa vaatia oikean hullun kysymyksen. Kiitoksia. (Suosionosoituksia)