Juuri nyt
päässäsi pyörii elokuva.
Se on ihmeellinen moniraitafilmi.
Siinä on kolmiulotteinen kuva
ja surround-ääni
kaikelle mitä parhaillaan näet ja kuulet,
mutta tämä on vasta alkua.
Elokuvassasi on haju ja maku ja tunto.
Se aistii kehosi,
kivun, nälän ja orgasmin.
Siihen kuuluu tunteita,
vihaa ja onnea.
Sillä on muistoja, kuten lapsuuden näkymiä
silmiesi edessä.
Kertojan ääni kuuluu koko ajan
tietoisen ajattelusi virrassa.
Sinä olet filmin keskiössä,
koet kaiken tämän suoraan.
Tämä filmi on tietoisuutesi virtaa,
subjektiiviset mielen ja maailman kokemukset.
Tietoisuus on perusasioita
ihmisen olemassaolossa.
Meistä jokainen on tietoinen.
Meillä kaikilla on oma sisäinen filmimme,
jokaikisellä meistä.
Yhtä suoraan emme tiedä mistään muusta.
Ainakin minä tunnen tietoisuuteni suoraan.
En voi olla varma,
että te olette tietoisia.
Tietoisuus tekeekin elämästä
elämisen arvoista.
Ellemme olisi tietoisia,
millään elämässämme
ei olisi merkitystä tai arvoa.
Mutta samalla se on
maailmankaikkeuden mystisin ilmiö.
Miksi olemme tietoisia?
Miksi näemme näitä sisäisiä elokuvia?
Miksi emme ole pelkkiä robotteja,
jotka käsittelevät kaiken syötetyn,
ja tuottavat kaiken tuloksen,
kokematta sisäistä elokuvaa lainkaan?
Tällä hetkellä kukaan ei tiedä vastauksia
näihin kysymyksiin.
Tietoisuuden integroimiseksi tieteeseen
voidaan mielestäni tarvita
radikaaleja ideoita.
Jotkut väittävät, että tieteen tekeminen
tietoisuudesta on mahdotonta.
Tiede on luonteeltaan objektiivista.
Tietoisuus on luonteeltaan subjektiivista.
Tieteen tekeminen tietoisuudesta
ei tule kysymykseen.
Tämä näkemys oli vallalla
miltei koko 1900-luvun.
Psykologit tutkivat
käyttäytymistä objektiivisesti,
neurotieteilijät tutkivat
aivoja objektiivisesti,
eikä kukaan edes maininnut tietoisuutta.
Vielä 30 vuotta sitten,
kun TED sai alkunsa,
tehtiin hyvin vähän tieteellistä työtä
tietoisuuden parissa.
Parikymmentä vuotta sitten
kaikki alkoi muuttua.
Francis Crickin kaltaiset neurotieteilijät
ja Roger Penrosen kaltaiset fyysikot
sanoivat, että tieteen oli aika
käydä tietoisuuden kimppuun.
Sen jälkeen on tapahtunut räjähdys,
tieteellisen työn kukkaan puhkeaminen,
tietoisuuden tutkimisessa.
Se on ollut loistavaa, suurenmoista.
Mutta siihen liittyy toistaiseksi
joitakin perusrajoitteita.
Keskeisenä asiana
tietoisuuden tutkimisessa viime aikoina
on ollut korrelaatioiden etsiminen,
tiettyjen aivoalueiden
ja tiettyjen tietoisuuden tilojen välillä.
Tästä tutkimuksesta kuulimme,
kun Nancy Kanwisher esitteli
loistavaa työtänsä hetki sitten.
Nyt ymmärrämme paljon paremmin
tiettyjen aivoalueiden liittymisen
tietoiseen kokemukseen
kasvojen näkemisestä
tai kivun tunteesta
tai onnen tuntemuksesta.
Mutta silti on kyse
korrelaatioiden tutkimisesta.
Se ei ole selittävää tiedettä.
Tiedämme, että jotkut aivoalueet
liittyvät tiettyhin tietoisiin kokemuksiin,
mutta emme miksi.
Haluan sanoa,
että tällainen neurotieteellinen työ
ratkaisee joitakin
tietoisuuden ongelmista:
mitä tietyt aivoalueet tekevät,
ja minkä kanssa ne korreloivat.
Mutta tietyssä mielessä
ne ovat helppoja ongelmia.
Väheksymättä neurotieteilijöitä.
Tietoisuuden ongelmat
ovat aina vaikeita.
Mutta se ei puutu todelliseen mysteeriin
aiheen ytimessä:
miksi aivojen
kaikkiin fyysisiin prosesseihin
pitäisi liittyä tietoisuutta lainkaan?
Miksi päässämme pyörii
subjektiivinen elokuva?
Juuri nyt meillä ei ole siitä hajuakaan.
Voisi sanoa,
että annetaan neurotieteelle
muutama vuosi aikaa.
Se tulee osoittautumaan
emergentiksi ilmiöksi,
kuten liikenneruuhkat, hurrikaanit,
kuten elämä, ja se tullaan ratkaisemaan.
Klassiset emergenssitapaukset
ovat kaikki emergenttiä käytöstä:
miten liikenneruuhka käyttäytyy,
miten hurrikaani toimii,
miten elävä organismi lisääntyy
ja sopeutuu ja hoitaa aineenvaihduntansa,
kaikissa on kyse
objektiivisesta toiminnasta.
Sitä voisi soveltaa ihmisaivoihin,
kun selitetään aivojen
käyttäytymistä ja toimintaa
emergenttisinä ilmiöinä,
miten kävelemme, puhumme
tai pelaamme shakkia,
kaikki nämä liittyvät käyttäytymiseen.
Mutta kun ajatellaan tietoisuutta,
käyttäytymiskysymykset
kuuluvat helppojen ongelmien joukkoon.
Mitä tulee vaikeaan ongelmaan,
silloin kysytään,
miksi näihin käyttäytymistapoihin
liittyvät subjektiiviset kokemukset.
Tässä kohdin emergenssin
standardiparadigma,
jopa neurotieteen standardiparadigmat,
eivät toistaiseksi kerro paljoakaan.
Olen sydämeltäni tieteellinen materialisti.
Haluan tietoisuuden tieteellisen teorian,
joka toimii,
ja pitkän aikaa hakkasin
päätäni seinään,
etsiessäni toimivaa tietoisuuden teoriaa
puhtaasti fysikaalisin termein.
Mutta lopulta tuli siihen tulokseen,
että se ei vain toiminut,
systemaattisista syistä.
Tarina on pitkä,
mutta ydinajatuksena on se,
mitä selviää
puhtaasti reduktionistisista selityksistä
fysiikan, aivotutkimuksen termein:
kertomuksia järjestelmän toiminnasta,
sen rakenteesta, sen dynamiikasta,
sen tuottamasta käyttäytymisestä,
tärkeitä ratkaisuja helppoihin ongelmiin --
miten käyttäydymme, miten toimimme --
mutta kun tullaan
subjektiivisiin kokemuksiin --
miksi kaikki tämä tuntuu
joltakin sisällämme? --
se on jotain täysin uutta,
mihin liittyy aina lisäkysymyksiä.
Tässä ajaudumme jonkinlaiseen umpikujaan.
Meillä on mahtava,
suurenmoinen selitysketju,
johon olemme tottuneet,
missä fysiikka selittää kemiaa,
kemia selittää biologiaa,
biologia selittää osin psykologiaa.
Mutta tietoisuus
ei tunnu sopivan kuvaan.
Toisaalta on tosiasia,
että olemme tietoisia.
Toisaalta, emme tiedä,
miten sovittaisimme sen
tieteelliseen maailmankuvaamme.
Minusta tietoisuus on juuri nyt
jonkinlainen anomalia,
joka on tarpeen yhdistää
maailmankuvaamme,
mutta vielä ei tiedetä miten.
Tällainen poikkeavuus
saattaa vaatia radikaaleja ideoita,
ja saatamme tarvita pari ideaa,
jotka voivat tuntua hulluilta,
ennen kuin pääsemme käsiksi tietoisuuteen
tieteellisesti.
Ehdolla on joitakin
hulluja ideoita.
Ystäväni Dan Dennettin
hullun idean mukaan
tietoisuudessa ei ole
mitään vaikeaa ongelmaa.
Koko sisäisen subjektiivisen filmin
takana on jokin illuusio tai sekaannus.
Itse asiassa on vain sevitettävä
objektiiviset toiminnot,
aivojen käyttäytyminen,
ja silloin on selitetty
kaikki tarpeellinen.
Toivotan hänelle voimia.
Se on radikaali ajatus,
jota on tutkittava,
jos halutaan puhtaasti reduktionistinen,
aivoperäinen tietoisuuden teoria.
Toisaalta minun ja monien muiden mielestä
tuo näkemys miltei
kieltää tietoisuuden perustan,
ollakseen tyydyttävä.
Minä suuntaan toisaalle.
Jäljellä olevan ajan
tarkastelen kahta hullua ideaa,
jotka vaikuttavat lupaavilta.
Ensimmänen hullu idea on,
että tietoisuus on perussuure.
Fyysikot pitävät joitakin
universumin piirteitä
peruspalikoina:
paikka, aika ja massa.
He esittävät niitä hallitsevia peruslakeja,
kuten painovoiman
tai kvanttimekaniikan lait.
Näitä perusominaisuuksia ja -lakeja
ei selitetä alkeellisimmin termein.
Ne nähdään pikemmin perusluonteisina,
ja maailma rakentuu niistä käsin.
Joskus perussuureiden luettelo kasvaa.
1800-luvulla Maxwell keksi,
ettei sähkömagneettisia ilmiöitä
voi selittää
olemassaolevin perussuurein --
paikka, aika massa, Newtonin lait --
hän esitti peruslakeja
sähkömagnetismista,
ja hän piti sähkövarausta
peruselementtinä,
jota nuo lait hallitsevat.
Olemme nyt samassa tilanteessa
tietoisuuden osalta.
Ellei tietoisuutta voi selittää
olemassaolevin perussuurein --
paikka, aika, massa, varaus --
on loogista laajentaa luetteloa.
On luontevaa pitää
tietoisuutta itseään perustuksena,
luonnon perusrakenneosana.
Tämä ei tarkoita,
ettei sitä voi tutkia tieteellisesti.
Se antaa mahdollisuuden
tieteelliseen tutkimiseen.
On tutkittava
tietoisuutta hallitsevia peruslakeja,
lakeja, jotka yhdistävät tietoisuuden
muihin perusteisiin: paikka, aika, massa,
fysikaaliset prosessit.
Joskus fyysikot vaativat
niin yksinkertaisia peruslakeja,
että ne voitaisiin kirjoittaa
T-paidan rintamukseen.
Tilanne on nyt samantapainen
tietoisuuden osalta.
Halutaan löytää niin yksinkertaisia lakeja,
että ne voisi kirjoittaa
T-paidan rinnukseen.
Vielä noita lakeja ei tiedetä,
mutta niitä etsitään.
Toisen hullun idean mukaan
tietoisuus saattaisi olla universaalia.
Jokaisessa järjestelmässä saattaisi olla
jonkinlaista tietoisuutta.
Tätä käsitystä kutsutaan panpsykismiksi:
'pan' tarkoittaa kaikkea,
'psych' tarkoittaa mieltä,
kaikki järjestelmät ovat tietoisia,
eivät vain ihmiset, koirat,
hiiret ja kärpäset,
vaan myös Rob Knightin mikrobit,
alkeishiukkaset.
Jopa fotonilla on
jonkinlaista tietoisuutta.
Se ei tarkoita,
että fotonit ovat älykkäitä
tai ajattelevia.
Fotoni ei tunne
raastavaa ahdistusta,
koska se ajattelee: "Ooh, pörrään
aina lähes valonnopeudella.
Vauhtini ei salli minun koskaan
tuntea ruusujen tuoksua."
Ei, ei niin.
Saatetaan ajatella,
että fotoneilla voisi olla
hitunen raakaa, subjektiivista tunnetta,
tietoisuuden alkeellista esiastetta.
Tämä saattaa kuulostaa vähän kahjolta.
Miksi kukaan ajattelisi näin typeriä?
Yksi syy tulee ensimmäisestä
hullusta ideasta,
jos tietoisuus on perusta,
kuten paikka, aika ja massa,
on luonnollista olettaa,
että se olisi myös universaalia,
niiden lailla.
Kannattaa huomata, että vaikka idea
tuntuu meistä vaistonvastaiselta,
se on luontaisempi ihmisille
erilaisista kulttuureista,
joissa ihmismieli koetaan
enemmän osaksi luonnon jatkumoa.
Vahvempi peruste tulee ajatuksesta,
että yksinkertaisin ja tehokkain tapa
löytää peruslakeja, jotka yhdistävät
tietoisuuden fysikaalisiin prosesseihin,
on liittää tietoisuus informaatioon.
Kaikki informaatioprosessit
sisältävät tietoisuutta.
Kompleksinen informaatioprosessi,
kuten ihmisellä:
kompleksinen tietoisuus.
Yksinkertainen informaatioprosessi:
yksinkertainen tietoisuus.
Viime vuosien mielenkiintoisimpia asioita
on se, että neurotieteilijä Giulio Tononi
on omaksunut tällaisen teorian
ja täsmentänyt sitä
matemaattisella teorialla.
Hän käyttää matemaattista mittaa
informaatiokokonaisuudesta,
jota hän kutsuu nimellä fii,
joka mittaa järjestelmään sitoutunutta
kokonaisinformaatiota.
Hän olettaa, että fii
kuvaa tietoisuutta.
Ihmisen aivoissa,
uskomattoman suuri informaatiokokonaisuus,
suuri määrä fiitä,
valtava tietoisuus.
Hiiressä, keskisuuri määrä
kokonaisinformaatiota,
silti melko merkittävästi,
aikamoinen määrä tietoisuutta.
Mutta laskeuduttaessa matoihin,
mikrobeihin ja partikkeleihin,
Fiin määrä putoaa.
Kokonaisinformaation määrä vähenee,
mutta on yhä nollaa isompi.
Tononin teorian mukaan
tietoisuutta jää vielä jäljelle
nollaa suurempi määrä.
Itse asiassa hän ehdottaa tietoisuuden
peruslakia: korkea fii, suuri tietoisuus.
En tiedä, onko teoria tosi,
mutta se on ehkä
merkittävin tällä hetkellä
tietoisuuden tutkimuksessa,
ja sitä on käytetty
yhdistämään valtava määrä
tieteellistä dataa,
ja kaiken kukkuraksi
se on riittävän yksinkertainen
T-paidan rintaan kirjoitettavaksi.
Viimeisenä perusteena on se,
että panpsykismi voisi auttaa yhdistämään
tietoisuuden fyysiseen maailmaan.
Fyysikot ja filosofit
ovat usein havainneet,
että fysiikka on kummallisen abstraktia.
Se kuvaa todellisuuden rakennetta
joukolla yhtälöitä,
mutta ei kerro todellisuudesta,
joka on sen takana.
Kuten Stephen Hawking ilmaisee asian,
mikä tuikkaa tulen yhtälöihin?
Panpsykismin kannalta
fysiikan yhtälöt voi jättää ennalleen,
mutta niiden voi katsoa kuvaavan
tietoisuuden virtaa.
Näin fysiikka pohjimmiltaan toimiikin,
kuvaa tietoisuuden virtaa.
Tästä näkökulmasta juuri tietoisuus
saa yhtälöt liekkeihin.
Siltä kannalta tietoisuus ei keiku
fyysisen maailman ulkopuolella
jonain ylimääräisenä.
Se on itse ytimessä.
Tämä näkemys, panpsyykkinen näkemys,
saattaa muuttaa suhteemme
luontoon,
ja sillä voi olla melko vakavia
sosiaalisia ja eettisiä seuraksia.
Jotkut niistä voivat olla
vaistojemme vastaisia.
Aiemmin ajattelin, ettei minun
pitäisi syödä mitään
millä on tietoisuus,
ja siksi minun tulisi olla kasvissyöjä.
Jos omaksuu panpsyykkisen kannan
saa nähdä nälkää.
Kun asiaa ajattelee,
se saattaa muuttaa ihmisen näkemyksiä
eetisistä tavoitteista
ja moraalisista pohdinnoista,
ei niinkään itse tietoisuudesta,
vaan tietoisuuden määrästä
ja kompleksisuudesta.
On luonnollista pohdiskella tietoisuutta
muissa järjestelmissä,
kuten tietokoneissa.
Miten on keinoälyn laita
elokuvan "Her" Samanthalla?
Onko hän tietoinen?
Informatiivisen
panpsykismin kannalta
hänessä tapahtuu varmasti monimutkaista
informaation käsittelyä,
joten hän on melko varmasti tietoinen.
Tämä herättää
melko vakavia eettisiä kysymyksiä
älykkäiden tietkonejärjestelmien
kehittämisestä
ja niiden laittamisesta pois päältä.
Lopuksi voisi miettiä tietoisuutta
kokonaisissa ryhmissä,
planeetalla.
Onko Kanadalla oma tietoisuutensa?
Tai paikallisemmalla tasolla,
onko kokonaisella ryhmällä,
kuten tällä TED-konferenssin yleisöllä,
kollektiivinen TED-tietoisuus,
tämän TED-joukon
kollektiivinen sisäinen elokuva,
joka poikkeaa kaikkien osastensa
sisäisistä elokuvista?
En osaa vastata kysymykseen,
mutta se kannattaa
ottaa vakavasti.
Tämä panpsyykkinen näkemys
on radikaali,
enkä tiedä, pitääkö se paikkansa.
Luotan itse asiassa enemmän
ensimmäiseen hulluun ideaan,
tietoisuudesta perussuureena,
kuin toiseen,
tietoisuuden universaaliudesta.
Näkemykseen liittyy koko joukko
kysymyksiä ja haasteita,
miten esimerkiksi
tietoisuuden pikku palaset yhtyvät
kompleksiseksi tietoisuudeksi,
jonka tunnemme ja jota rakastamme.
Jos osaamme vastata näihin kysymyksiin,
olemme etenemässä kohti
vakavasti otettavaa tietoisuuden teoriaa.
Jos emme, tämä on ehkä vaikein ongelma
tieteessä ja filosofiassa.
Ratkaisu ei löydy yhdessä yössä.
Mutta uskon, että se löytyy lopulta.
Tietoisuuden ymmärtäminen
on todellinen avain
sekä universumin
että itsemme ymmärtämiseen.
Se sattaa vaatia oikean hullun kysymyksen.
Kiitoksia.
(Suosionosoituksia)