Poikani oli Columbinen ampuja. Tämä on tarinani

Sue Klebold on Dylan Kleboldin äiti. Dylan oli toinen Columbine High Schoolin massamurhan tekijöistä. Teossa surmansa sai 12 oppilasta ja yksi opettaja. Sue on viettänyt vuosia kaivaen perhe-elämänsä jokaista yksityiskohtaa, yrittäen ymmärtää, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen poikansa väkivaltaisen teon. Tässä vaikeassa, pysäyttävässä puheessaan Klebold tutkailee mielenterveyden ja väkivallan risteyskohtaa ja kehottaa vanhempia ja ammattilaisia jatkamaan itsetuhoisen ja murhanhimoisen ajattelun välisen yhteyden tutkimusta.

Viimeisen kerran kuulin poikani äänen

hänen kävellessään etuovesta ulos

matkalla kouluun.

Pimeästä hän huikkasi yhden sanan:

"Moikka."

Silloin oli 20. huhtikuuta 1999.

Myöhemmin sinä aamuna
Columbinen lukiossa

poikani Dylan ja hänen ystävänsä Eric

tappoivat 12 opiskelijaa sekä opettajan

ja haavoittivat kahtakymmentä muuta
ennen kuin veivät omat henkensä.

Kolmetoista viatonta ihmistä kuoli

jättäen rakkaimpansa
surun ja järkytyksen tilaan.

Toiset loukkaantuivat,

osan ulkomuoto muuttui pysyvästi
ja osa vammautui.

Tragedian valtavuutta ei kuitenkaan

voi mitata pelkästään kuolleiden ja
loukkaantuneiden määrällä.

Psykologisia vaurioita ei
mitenkään voi määrittää

koulussa olleilta,

tai pelastustoimiin ja
siivoukseen osallistuneilta.

Ei ole mitään tapaa mitata
Columbinen kaltaisen tragedian suuruutta,

varsinkin, kun sitä voivat käyttää pohjana

muut ampujat, jotka tahoillaan
tekevät omia hirmutekojaan.

Columbine oli kuin hyökyaalto,

jonka mentyä

yhteisöllä ja yhteiskunnalla kesti vuosia

käsittää sen vaikutukset.

Olen vuosikausia yrittänyt hyväksyä
poikani perintöä.

Hänen julma käyttäytymisensä,
joka määritti hänen elämänsä lopun,

näytti minulle, että hän oli täysin eri
ihminen kuin se, jonka tunsin.

Jälkikäteen ihmiset ovat kysyneet:

"Kuinka et voinut tietää?"

"Minkälainen äiti oikein olit?"

Kysyn noita samoja kysymyksiä
itseltäni edelleen.

Ennen ampumisia ajattelin olevani
hyvä äiti.

Lapsieni auttaminen kasvussa välittäviksi,

terveiksi ja vastuuntuntoisiksi aikuisiksi

oli elämäni tärkein rooli.

Mutta tämä tragedia vakuutti minut
epäonnistumisestani vanhempana,

ja osittain tämän epäonnistumisen
tunteen vuoksi olen tässä tänään.

Isänsä lisäksi

olin se henkilö, joka tunsi Dylanin
ja rakasti häntä kaikkein eniten.

Jos oli mahdollista tietää
mitä tuleman piti,

minun olisi pitänyt se tietää.

Mutta en tiennyt.

Tänään aion jakaa kokemukseni siitä,

millaista on olla jonkun sellaisen äiti,
joka tappaa ja satuttaa.

Vuosia murhenäytelmän jälkeen
haravoin muistojani

yrittäen löytää sen nimenomaisen hetken,
jolloin epäonnistuin vanhempana.

Mutta ei ole yksinkertaista vastausta.

En voi tarjota mitään ratkaisua.

Kaikki, mitä voin tehdä

on jakaa oppimani.

Jutellessani ihmisille, jotka eivät
tunteneet minua ennen ammuskelua,

kohtaan kolme haastetta.

Ensiksi, kun astun
tämän kaltaiseen huoneeseen,

en koskaan tiedä, kohtaanko jonkun,
joka on kokenut menetyksen

poikani teon takia.

Koen tarpeen tiedostaa kärsimyksen,
jonka aiheuttaja on perheeni jäsen,

joka ei enää ole täällä
tehdäkseen niin itse.

Joten ensinnäkin, koko sydämestäni,

olen pahoillani, mikäli poikani
on aiheuttanut sinulle tuskaa.

Toinen kohtaamani haaste

on se, että minun on pyydettävä
ymmärrystä ja jopa myötätuntoa,

kun puhun poikani kuolemasta itsemurhana.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa

hän kirjoitti paperille muistivihkoon,

että hän viilteli itseään.

Hän sanoi elävänsä tuskassa

ja haluavansa aseen
voidakseen päättää elämänsä.

En tiennyt tästä mitään ennen kuin vasta
kuukausia hänen kuolemansa jälkeen.

Puhuessani hänen kuolemastaan itsemurhana,

en yritä vähätellä säälimättömyyttä,
jota hän huokui elämänsä lopussa.

Yritän ymmärtää,

kuinka hänen itsetuhoisuutensa

johti murhaan.

Luettuani paljon ja keskusteltuani
asiantuntijoiden kanssa

olen tullut siihen uskoon,

että hänen osuutensa ampumisiin
ei perustunut hänen haluunsa tappaa,

vaan hänen haluunsa kuolla.

Kolmas kohtaamani haaste puhuessani
poikani murha-itsemurhasta

on se, että puhun mielenterveydestä --

anteeksi --

on se, että puhun mielenterveydestä,

tai aivoterveydestä, kuten mieluiten
sitä kutsun, sillä se on konkreettisempaa.

Ja samaan hengenvetoon puhun väkivallasta.

Viimeinen haluamani asia on
lisätä omalta osaltani väärinkäsityksiä,

jotka jo ovat olemassa mielisairauksista.

Vain hyvin pieni osa
mielisairauksista kärsivistä

on väkivaltaisia muita kohtaan,

mutta itsemurhan tehneistä

arviolta 75 tai kenties
jopa yli 90 prosenttia

kärsii jonkinlaisesta diagnosoitavasta
mielisairaudesta.

Kuten te hyvin tiedätte,

psykiatrinen terveydenhoitomme
ei kykene auttamaan kaikkia,

eivätkä kaikki tuhoajatuksista kärsivät

sovi minkään tietyn diagnoosi
kriteereihin.

Monia, jotka kokevat jatkuvasti

pelkoa, vihaa tai toivottomuutta,

ei koskaan arvioida tai hoideta.

Liian usein he saavat huomiomme vasta
jouduttuaan käytökselliseen kriisiin.

Jos arviot ovat oikeita,

ja yhdestä kahteen prosenttiin
kaikista itsemurhista

sisältyy toisen ihmisen murhaaminen,

kun itsemurhien määrät kasvavat,
kuten ne joissain väestöryhmissä tekevät,

myös murha-itsemurhien määrä kasvaa.

Halusin ymmärtää, mitä Dylanin mielessä
liikkui ennen hänen kuolemaansa,

joten etsin vastauksia muilta itsemurhan
aiheuttaman menetyksen kokeneilta.

Tutkin asiaa ja autoin vapaaehtoisena
varainkeruutilaisuuksissa,

ja aina kun vain voin,

puhuin itsemurhan tai sen yrityksen
kriisistä selvinneille.

Yksi hyödyllisimmistä
käymistäni keskusteluista

oli työkaverini kanssa,

joka kuuli minun puhuvan
jollekin toiselle toimistokopissani.

Hän kuuli minun sanovan,
ettei Dylan voinut rakastaa minua,

jos hän kykeni tekemään
jotakin niin kamalaa.

Myöhemmin, kun olin yksin,
hän tuli luokseni

ja pyysi anteeksi, että oli
kuunnellut keskustelua,

mutta sanoi minun olevan väärässä.

Hän kertoi, että ollessaan
kolmen pienen lapsen

nuori yksinhuoltajaäiti,

hän masentui vakavasti ja joutui
sairaalaan oman turvallisuutensa vuoksi.

Hän oli tuolloin varma,

että hänen lapsillaan menisi paremmin,
jos hän kuolisi,

joten hän teki suunnitelman
elämänsä päättämiseksi.

Hän vakuutti minulle äidinrakkauden
olevan vahvin side maan päällä,

ja että hän rakasti lapsiaan
enemmän kuin mitään muuta,

mutta sairautensa vuoksi

hän oli varma, että lapsilla
menisi paremmin ilman häntä.

Kuten hän kertoi,
ja kuten olen muilta oppinut,

emme tee päätöstä
tai valintaa itsemurhasta

samalla tavalla kuin valitsemme,
millä autolla ajamme,

tai minne menemme lauantai-iltana.

Kun joku on
äärimmäisen itsetuhoisessa tilassa,

he ovat neljännen tason
terveydellisessä hätätilassa.

Heidän ajattelunsa on vaikeutunut, eivätkä
he kykene hallitsemaan itseään.

Vaikka he kykenevätkin suunnittelemaan
ja toimimaan loogisesti,

heidän todellisuudentajuaan
vääristää tuska,

jonka läpi he tulkitsevat todellisuuttaan.

Jotkut ovat taitavia
kätkemään tämän tilan,

ja heillä on usein siihen hyvä syy.

Monella meistä on itsetuhoisia ajatuksia
jossain vaiheessa,

mutta pysyvät, jatkuvat
itsemurha-ajatukset

ja kuolemiskeinojen kehitteleminen

ovat sairauden merkkejä,

ja kuten monissa sairauksissa,

sairaus on tunnistettava ja hoidettava

ennen kuin henki menetetään.

Mutta poikani kuolema ei ollut
pelkkä itsemurha.

Siihen liittyi joukkomurha.

Halusin tietää, kuinka itsetuhoisista
ajatuksista tuli murhanhimoisia.

Mutta asiaa on tutkittu vähän,
eikä yksinkertaista vastausta ole.

Kyllä, hän oli luultavasti masentunut.

Hän oli luonteeltaan
perfektionisti ja itsenäinen,

minkä vuoksi oli epätodennäköisempää,
että hän olisi hakenut apua muilta.

Hän oli kokenut koulussa
laukaisevia tilanteita,

jotka hän koki halventavina, nöyryyttävinä
ja jotka saivat hänet vihaiseksi.

Ja hänellä oli monimutkainen
ystävyyssuhde

sellaisen pojan kanssa, joka jakoi hänen
vihansa ja hyljeksinnän tunteensa,

ja joka oli vakavasti häiriintynyt,

kontrolloiva ja murhanhimoinen.

Ja tämän äärimmäisen haavoittuvuuden
ja herkkyyden jakson lisäksi

Dylan pääsi käsiksi aseisiin,

vaikka meillä ei sellaisia
koskaan ollut kotonamme.

17-vuotiaan pojan oli
pöyristyttävän helppoa hankkia aseita,

sekä laillisesti että laittomasti,
ilman lupaani ja tietämättäni.

Ja jollakin tavalla, 17 vuotta
ja monta kouluampumista myöhemmin,

se on edelleen pöyristyttävän helppoa.

Dylanin teot sinä päivänä
särkivät sydämeni,

ja kuten traumassa usein käy,

se vaati veronsa keholtani ja mieleltäni.

Kaksi vuotta ammuskelun jälkeen
sairastuin rintasyöpään,

ja kaksi vuotta sen jälkeen aloin kärsiä
mielenterveysongelmista.

Jatkuvan, alituisen surun lisäksi

pelkäsin kauhuissani törmääväni
Dylanin uhrin perheenjäseneen

tai joutuvani lehdistön
tai vihaisen kansalaisen puhuteltavaksi.

Pelkäsin katsoa uutisia,

pelkäsin, että minua sanottaisiin huonoksi
vanhemmaksi tai inhottavaksi ihmiseksi.

Aloin saada paniikkikohtauksia.

Ensimmäiset alkoivat neljä vuotta
ammuskelun jälkeen,

kun valmistauduin todistajanlausuntoihin

ja uhrien perheiden kohtaamiseen
kasvokkain.

Toisen kerran kohtaukset alkoivat
kuusi vuotta ammuskelun jälkeen,

kun valmistauduin puhumaan ensi kertaa
murha-itsemurhista

julkisesti konferenssissa.

Molemmat kohtausjaksot kestivät
viikkokausia.

Kohtauksia tuli kaikkialla:

rautakaupassa, toimistossani,

jopa lukiessani kirjaa sängyssäni.

Mieleni lukittui yhtäkkiä kieppuvaan
kauhun kehään,

ja yritinpä kuinka kovasti tahansa

saada itseäni rauhoittumaan
tai järkeillä tieni ulos kohtauksesta,

en pystynyt siihen.

Tuntui kuin aivoni yrittäisivät
tappaa minut,

ja sitten, pelon pelkääminen

peitti kaikki ajatukseni.

Silloin opin itse omakätisesti,

miltä tuntuu, kun mieli ei toimi kunnolla,

ja silloin minusta todella tuli
aivoterveyden puolestapuhuja.

Terapian, lääkityksen ja itsehoidon avulla

elämä palautui lopulta

sellaiseksi, mikä niissä olosuhteissa
oli normaalia.

Kun myöhemmin katsoin
kaikkea tapahtunutta,

näin, että poikani kierre toimintahäiriöön

tapahtui luultavasti
noin kahden vuoden aikana,

missä ajassa hän olisi hyvin
ehtinyt saada apua,

jos joku vain olisi tiennyt
hänen tarvitsevan apua

ja tiennyt, mitä tehdä.

Joka kerta, kun minulta kysytään:

"Kuinka et voinut tietää?"

se tuntuu kuin iskulta vatsaan.

Se pitää sisällään syytöksiä
ja ruokkii syyllisyyden tunnetta,

josta en koskaan pääse täysin eroon,
kävinpä terapiassa kuinka paljon tahansa.

Mutta tämän olen oppinut:

jos rakkaus riittäisi

estämään jotakuta itsetuhoista

satuttamasta itseään,

itsemurhia ei tapahtuisi juuri koskaan.

Mutta rakkaus ei riitä,

ja itsemurhia tehdään.

Se on 10–34-vuotiaiden
toiseksi yleisin kuolinsyy,

ja 15 prosenttia amerikkalaisnuorista

kertoo tehneensä itsemurhasuunnitelman

edellisen vuoden aikana.

Olen oppinut, että riippumatta siitä,
kuinka kovasti haluamme uskoa niin,

emme voi tietää tai hallita

kaikkia rakkaimpiemme ajatuksia
ja tunteita,

ja itsepäinen usko siihen,
että olemme jotenkin erilaisia,

että rakkaamme eivät ikinä ajattelisi
itsensä tai jonkun toisen satuttamista,

voi saada meidät olemaan huomaamatta sen,

mikä on kätketty suoraan eteemme.

Ja jos pahin mahdollinen tapahtuu,

meidän on opittava antamaan itsellemme
anteeksi, ettemme tienneet

tai kysyneet oikeita kysymyksiä

tai löytäneet oikeaa hoitoa.

Meidän tulisi aina olettaa,
että joku rakkaistamme saattaa kärsiä,

riippumatta siitä, mitä he sanovat

tai miten he käyttäytyvät.

Meidän tulisi kuunnella
koko olemuksellamme,

tuomitsematta,

tarjoamatta ratkaisuja.

Tiedän, että elän tämän
murhenäytelmän kanssa,

näiden lukuisten murhenäytelmien kanssa,

lopun ikääni.

Tiedän, että monien mielestä

kokemaani menetystä ei voi verrata
muiden perheiden menetyksiin.

Tiedän, ettei taisteluni
helpota heidän taisteluitaan.

Tiedän, että joidenkin mielestä
en ole edes oikeutettu kokemaan tuskaa,

vaan elämään vain pysyvässä katumuksessa.

Lopulta kaikki tietämäni tiivistyy tähän:

valitettavasti edes valppaimmat
ja vastuullisimmat meistä

eivät välttämättä voi auttaa,

mutta rakkauden tähden,

emme ikinä saa lakata

yrittämästä tuntea tuntematonta.

Kiitos.

(Aplodeja)