Viimeisen kerran kuulin poikani äänen hänen kävellessään etuovesta ulos matkalla kouluun. Pimeästä hän huikkasi yhden sanan: "Moikka." Silloin oli 20. huhtikuuta 1999. Myöhemmin sinä aamuna Columbinen lukiossa poikani Dylan ja hänen ystävänsä Eric tappoivat 12 opiskelijaa sekä opettajan ja haavoittivat kahtakymmentä muuta ennen kuin veivät omat henkensä. Kolmetoista viatonta ihmistä kuoli jättäen rakkaimpansa surun ja järkytyksen tilaan. Toiset loukkaantuivat, osan ulkomuoto muuttui pysyvästi ja osa vammautui. Tragedian valtavuutta ei kuitenkaan voi mitata pelkästään kuolleiden ja loukkaantuneiden määrällä. Psykologisia vaurioita ei mitenkään voi määrittää koulussa olleilta, tai pelastustoimiin ja siivoukseen osallistuneilta. Ei ole mitään tapaa mitata Columbinen kaltaisen tragedian suuruutta, varsinkin, kun sitä voivat käyttää pohjana muut ampujat, jotka tahoillaan tekevät omia hirmutekojaan. Columbine oli kuin hyökyaalto, jonka mentyä yhteisöllä ja yhteiskunnalla kesti vuosia käsittää sen vaikutukset. Olen vuosikausia yrittänyt hyväksyä poikani perintöä. Hänen julma käyttäytymisensä, joka määritti hänen elämänsä lopun, näytti minulle, että hän oli täysin eri ihminen kuin se, jonka tunsin. Jälkikäteen ihmiset ovat kysyneet: "Kuinka et voinut tietää?" "Minkälainen äiti oikein olit?" Kysyn noita samoja kysymyksiä itseltäni edelleen. Ennen ampumisia ajattelin olevani hyvä äiti. Lapsieni auttaminen kasvussa välittäviksi, terveiksi ja vastuuntuntoisiksi aikuisiksi oli elämäni tärkein rooli. Mutta tämä tragedia vakuutti minut epäonnistumisestani vanhempana, ja osittain tämän epäonnistumisen tunteen vuoksi olen tässä tänään. Isänsä lisäksi olin se henkilö, joka tunsi Dylanin ja rakasti häntä kaikkein eniten. Jos oli mahdollista tietää mitä tuleman piti, minun olisi pitänyt se tietää. Mutta en tiennyt. Tänään aion jakaa kokemukseni siitä, millaista on olla jonkun sellaisen äiti, joka tappaa ja satuttaa. Vuosia murhenäytelmän jälkeen haravoin muistojani yrittäen löytää sen nimenomaisen hetken, jolloin epäonnistuin vanhempana. Mutta ei ole yksinkertaista vastausta. En voi tarjota mitään ratkaisua. Kaikki, mitä voin tehdä on jakaa oppimani. Jutellessani ihmisille, jotka eivät tunteneet minua ennen ammuskelua, kohtaan kolme haastetta. Ensiksi, kun astun tämän kaltaiseen huoneeseen, en koskaan tiedä, kohtaanko jonkun, joka on kokenut menetyksen poikani teon takia. Koen tarpeen tiedostaa kärsimyksen, jonka aiheuttaja on perheeni jäsen, joka ei enää ole täällä tehdäkseen niin itse. Joten ensinnäkin, koko sydämestäni, olen pahoillani, mikäli poikani on aiheuttanut sinulle tuskaa. Toinen kohtaamani haaste on se, että minun on pyydettävä ymmärrystä ja jopa myötätuntoa, kun puhun poikani kuolemasta itsemurhana. Kaksi vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti paperille muistivihkoon, että hän viilteli itseään. Hän sanoi elävänsä tuskassa ja haluavansa aseen voidakseen päättää elämänsä. En tiennyt tästä mitään ennen kuin vasta kuukausia hänen kuolemansa jälkeen. Puhuessani hänen kuolemastaan itsemurhana, en yritä vähätellä säälimättömyyttä, jota hän huokui elämänsä lopussa. Yritän ymmärtää, kuinka hänen itsetuhoisuutensa johti murhaan. Luettuani paljon ja keskusteltuani asiantuntijoiden kanssa olen tullut siihen uskoon, että hänen osuutensa ampumisiin ei perustunut hänen haluunsa tappaa, vaan hänen haluunsa kuolla. Kolmas kohtaamani haaste puhuessani poikani murha-itsemurhasta on se, että puhun mielenterveydestä -- anteeksi -- on se, että puhun mielenterveydestä, tai aivoterveydestä, kuten mieluiten sitä kutsun, sillä se on konkreettisempaa. Ja samaan hengenvetoon puhun väkivallasta. Viimeinen haluamani asia on lisätä omalta osaltani väärinkäsityksiä, jotka jo ovat olemassa mielisairauksista. Vain hyvin pieni osa mielisairauksista kärsivistä on väkivaltaisia muita kohtaan, mutta itsemurhan tehneistä arviolta 75 tai kenties jopa yli 90 prosenttia kärsii jonkinlaisesta diagnosoitavasta mielisairaudesta. Kuten te hyvin tiedätte, psykiatrinen terveydenhoitomme ei kykene auttamaan kaikkia, eivätkä kaikki tuhoajatuksista kärsivät sovi minkään tietyn diagnoosi kriteereihin. Monia, jotka kokevat jatkuvasti pelkoa, vihaa tai toivottomuutta, ei koskaan arvioida tai hoideta. Liian usein he saavat huomiomme vasta jouduttuaan käytökselliseen kriisiin. Jos arviot ovat oikeita, ja yhdestä kahteen prosenttiin kaikista itsemurhista sisältyy toisen ihmisen murhaaminen, kun itsemurhien määrät kasvavat, kuten ne joissain väestöryhmissä tekevät, myös murha-itsemurhien määrä kasvaa. Halusin ymmärtää, mitä Dylanin mielessä liikkui ennen hänen kuolemaansa, joten etsin vastauksia muilta itsemurhan aiheuttaman menetyksen kokeneilta. Tutkin asiaa ja autoin vapaaehtoisena varainkeruutilaisuuksissa, ja aina kun vain voin, puhuin itsemurhan tai sen yrityksen kriisistä selvinneille. Yksi hyödyllisimmistä käymistäni keskusteluista oli työkaverini kanssa, joka kuuli minun puhuvan jollekin toiselle toimistokopissani. Hän kuuli minun sanovan, ettei Dylan voinut rakastaa minua, jos hän kykeni tekemään jotakin niin kamalaa. Myöhemmin, kun olin yksin, hän tuli luokseni ja pyysi anteeksi, että oli kuunnellut keskustelua, mutta sanoi minun olevan väärässä. Hän kertoi, että ollessaan kolmen pienen lapsen nuori yksinhuoltajaäiti, hän masentui vakavasti ja joutui sairaalaan oman turvallisuutensa vuoksi. Hän oli tuolloin varma, että hänen lapsillaan menisi paremmin, jos hän kuolisi, joten hän teki suunnitelman elämänsä päättämiseksi. Hän vakuutti minulle äidinrakkauden olevan vahvin side maan päällä, ja että hän rakasti lapsiaan enemmän kuin mitään muuta, mutta sairautensa vuoksi hän oli varma, että lapsilla menisi paremmin ilman häntä. Kuten hän kertoi, ja kuten olen muilta oppinut, emme tee päätöstä tai valintaa itsemurhasta samalla tavalla kuin valitsemme, millä autolla ajamme, tai minne menemme lauantai-iltana. Kun joku on äärimmäisen itsetuhoisessa tilassa, he ovat neljännen tason terveydellisessä hätätilassa. Heidän ajattelunsa on vaikeutunut, eivätkä he kykene hallitsemaan itseään. Vaikka he kykenevätkin suunnittelemaan ja toimimaan loogisesti, heidän todellisuudentajuaan vääristää tuska, jonka läpi he tulkitsevat todellisuuttaan. Jotkut ovat taitavia kätkemään tämän tilan, ja heillä on usein siihen hyvä syy. Monella meistä on itsetuhoisia ajatuksia jossain vaiheessa, mutta pysyvät, jatkuvat itsemurha-ajatukset ja kuolemiskeinojen kehitteleminen ovat sairauden merkkejä, ja kuten monissa sairauksissa, sairaus on tunnistettava ja hoidettava ennen kuin henki menetetään. Mutta poikani kuolema ei ollut pelkkä itsemurha. Siihen liittyi joukkomurha. Halusin tietää, kuinka itsetuhoisista ajatuksista tuli murhanhimoisia. Mutta asiaa on tutkittu vähän, eikä yksinkertaista vastausta ole. Kyllä, hän oli luultavasti masentunut. Hän oli luonteeltaan perfektionisti ja itsenäinen, minkä vuoksi oli epätodennäköisempää, että hän olisi hakenut apua muilta. Hän oli kokenut koulussa laukaisevia tilanteita, jotka hän koki halventavina, nöyryyttävinä ja jotka saivat hänet vihaiseksi. Ja hänellä oli monimutkainen ystävyyssuhde sellaisen pojan kanssa, joka jakoi hänen vihansa ja hyljeksinnän tunteensa, ja joka oli vakavasti häiriintynyt, kontrolloiva ja murhanhimoinen. Ja tämän äärimmäisen haavoittuvuuden ja herkkyyden jakson lisäksi Dylan pääsi käsiksi aseisiin, vaikka meillä ei sellaisia koskaan ollut kotonamme. 17-vuotiaan pojan oli pöyristyttävän helppoa hankkia aseita, sekä laillisesti että laittomasti, ilman lupaani ja tietämättäni. Ja jollakin tavalla, 17 vuotta ja monta kouluampumista myöhemmin, se on edelleen pöyristyttävän helppoa. Dylanin teot sinä päivänä särkivät sydämeni, ja kuten traumassa usein käy, se vaati veronsa keholtani ja mieleltäni. Kaksi vuotta ammuskelun jälkeen sairastuin rintasyöpään, ja kaksi vuotta sen jälkeen aloin kärsiä mielenterveysongelmista. Jatkuvan, alituisen surun lisäksi pelkäsin kauhuissani törmääväni Dylanin uhrin perheenjäseneen tai joutuvani lehdistön tai vihaisen kansalaisen puhuteltavaksi. Pelkäsin katsoa uutisia, pelkäsin, että minua sanottaisiin huonoksi vanhemmaksi tai inhottavaksi ihmiseksi. Aloin saada paniikkikohtauksia. Ensimmäiset alkoivat neljä vuotta ammuskelun jälkeen, kun valmistauduin todistajanlausuntoihin ja uhrien perheiden kohtaamiseen kasvokkain. Toisen kerran kohtaukset alkoivat kuusi vuotta ammuskelun jälkeen, kun valmistauduin puhumaan ensi kertaa murha-itsemurhista julkisesti konferenssissa. Molemmat kohtausjaksot kestivät viikkokausia. Kohtauksia tuli kaikkialla: rautakaupassa, toimistossani, jopa lukiessani kirjaa sängyssäni. Mieleni lukittui yhtäkkiä kieppuvaan kauhun kehään, ja yritinpä kuinka kovasti tahansa saada itseäni rauhoittumaan tai järkeillä tieni ulos kohtauksesta, en pystynyt siihen. Tuntui kuin aivoni yrittäisivät tappaa minut, ja sitten, pelon pelkääminen peitti kaikki ajatukseni. Silloin opin itse omakätisesti, miltä tuntuu, kun mieli ei toimi kunnolla, ja silloin minusta todella tuli aivoterveyden puolestapuhuja. Terapian, lääkityksen ja itsehoidon avulla elämä palautui lopulta sellaiseksi, mikä niissä olosuhteissa oli normaalia. Kun myöhemmin katsoin kaikkea tapahtunutta, näin, että poikani kierre toimintahäiriöön tapahtui luultavasti noin kahden vuoden aikana, missä ajassa hän olisi hyvin ehtinyt saada apua, jos joku vain olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja tiennyt, mitä tehdä. Joka kerta, kun minulta kysytään: "Kuinka et voinut tietää?" se tuntuu kuin iskulta vatsaan. Se pitää sisällään syytöksiä ja ruokkii syyllisyyden tunnetta, josta en koskaan pääse täysin eroon, kävinpä terapiassa kuinka paljon tahansa. Mutta tämän olen oppinut: jos rakkaus riittäisi estämään jotakuta itsetuhoista satuttamasta itseään, itsemurhia ei tapahtuisi juuri koskaan. Mutta rakkaus ei riitä, ja itsemurhia tehdään. Se on 10–34-vuotiaiden toiseksi yleisin kuolinsyy, ja 15 prosenttia amerikkalaisnuorista kertoo tehneensä itsemurhasuunnitelman edellisen vuoden aikana. Olen oppinut, että riippumatta siitä, kuinka kovasti haluamme uskoa niin, emme voi tietää tai hallita kaikkia rakkaimpiemme ajatuksia ja tunteita, ja itsepäinen usko siihen, että olemme jotenkin erilaisia, että rakkaamme eivät ikinä ajattelisi itsensä tai jonkun toisen satuttamista, voi saada meidät olemaan huomaamatta sen, mikä on kätketty suoraan eteemme. Ja jos pahin mahdollinen tapahtuu, meidän on opittava antamaan itsellemme anteeksi, ettemme tienneet tai kysyneet oikeita kysymyksiä tai löytäneet oikeaa hoitoa. Meidän tulisi aina olettaa, että joku rakkaistamme saattaa kärsiä, riippumatta siitä, mitä he sanovat tai miten he käyttäytyvät. Meidän tulisi kuunnella koko olemuksellamme, tuomitsematta, tarjoamatta ratkaisuja. Tiedän, että elän tämän murhenäytelmän kanssa, näiden lukuisten murhenäytelmien kanssa, lopun ikääni. Tiedän, että monien mielestä kokemaani menetystä ei voi verrata muiden perheiden menetyksiin. Tiedän, ettei taisteluni helpota heidän taisteluitaan. Tiedän, että joidenkin mielestä en ole edes oikeutettu kokemaan tuskaa, vaan elämään vain pysyvässä katumuksessa. Lopulta kaikki tietämäni tiivistyy tähän: valitettavasti edes valppaimmat ja vastuullisimmat meistä eivät välttämättä voi auttaa, mutta rakkauden tähden, emme ikinä saa lakata yrittämästä tuntea tuntematonta. Kiitos. (Aplodeja)