Suunnittelun ensimmäinen salaisuus on ...huomaaminen

Ihmisinä totumme todella nopeasti siihen "miten asiat ovat". Suunnittelijoille asioiden tila on mahdollisuus ... Voisivatko asiat olla paremmin? Miten? Mies iPodin ja Nest termostaatin takana jakaa joitakin vinkkejään huomaamiseen ja muutoksen tekoon tässä hauskassa ja raikkaassa puheessa.

Hienossa 1980-luvun elokuvassa
"Blues Brothers",

on kohtaus, jossa John Belushi
vierailee Dan Aykroydin asunnossa

Chicagossa ensimmäistä kertaa.

Se on ahdas, pieni tila

ja vain metrin päässä junanradasta.

Johnin istuessa Danin vuoteella,

juna kiitää ohi

tärisyttäen kaikkea huoneessa.

John kysyy: "Kuinka usein tuo
juna menee tästä ohi?"

Dan vastaa: "Niin usein, ettet
edes huomaa sitä."

Ja sitten jotain putoaa seinältä.

Me kaikki tiedämme mistä hän puhuu.

Ihmisinä totumme
jokapäiväisiin asioihin

todella nopeasti.

Työni tuotesuunnittelijana on
nähdä nuo jokapäiväiset asiat,

tuntea ne, ja yrittää
tehdä niistä parempia.

Näetkö esimerkiksi tämän hedelmän?

Näetkö tämän pikku tarran?

Tuota tarraa ei ollut tuossa
kun olin lapsi.

Mutta jossain vaiheessa
vuosien kuluessa,

joku sai loistavan idean
pistää tuon tarran hedelmään.

Miksi?

Jotta meidän olisi helpompi

maksaa kaupan kassalla.

Hienoa,

pääsemme nopeasti sisään
ja ulos kaupasta.

Mutta nyt on uusi ongelma.

Kun pääsemme nälissämme kotiin

ja näemme tämän kypsän, mehukkaan
hedelmän tiskillä,

haluamme vain poimia
ja syödä sen.

Paitsi että nyt meidän pitää
etsiä tämä pikku tarra.

Ja kaivaa sitä kynsillämme,
vahingoittaen hedelmänlihaa.

Rullata tarra --

tiedätte mitä tarkoitan.

Ja yrittää näpäyttää
se irti sormista.

(Taputusta)

Se ei ole hauskaa,

ei yhtään.

Mutta jotain kiinnostavaa tapahtui.

Ensimmäisellä kerralla
sinulla luultavasti oli noita tunteita.

Halusit vain syödä hedelmän.

Olit tuohtunut.

Halusit vain päästä syömään.

Mutta kymmenennellä kerralla,

aloit olla vähemmän tuohtunut

ja ryhdyit vain kuorimaan
tarraa irti.

Sadanteen kertaan mennessä,
ainakin minä,

minä turruin.

Yksinkertaisesti vain poimin hedelmän,

kaivelin sitä kynsilläni,
yritin näpäyttää sen pois,

ja mietin:

"Oliko tässä toinenkin tarra?"

Mistä se johtuu?

Miksi totumme arkisiin asioihin?

Meillä ihmisillä on
rajallinen aivoenergia.

Joten aivomme koodaavat
jokapäiväiset tekomme tavoiksi

jotta uusien asioiden oppimiselle
vapautuu tilaa.

Prosessia kutsutaan tottumiseksi,

ja se on yksi perustavanlaatuisimmista
tavoistamme oppia.

Tottuminen ei ole aina huono asia.

Muistatko kun opettelit ajamaan?

Minä ainakin muistan.

Kädet puristuneina 10 ja 2
kohtiin ratissa,

huomaten jokaisen
objektin ulkona --

autot, valot, jalankulkijat.

Hermoja raastava kokemus.

Siinä määrin, etten pystynyt
edes puhumaan kenellekään autossa,

enkä kuuntelemaan musiikkia.

Mutta sitten tapahtui jotain kiinnostavaa.

Viikkojen kuluessa
ajamisesta tuli helpompaa.

Totuit siihen.

Siitä alkoi tulla
hauskaa ja toinen luonto.

Pystyit taas puhumaan ystävillesi

ja kuuntelemaan musiikkia.

Joten siinä hyvä syy miksi
aivomme tottuvat asioihin.

Jos ei, huomaisimme
jokaisen yksityiskohdan,

koko ajan.

Se olisi uuvuttavaa,

eikä meillä olisi aikaa
oppia uusia asioita.

Tottuminen ei ole
aina hyvä.

Jos se estää meitä huomaamasta
ongelmat ympärillämme,

niin se on huono juttu.

Ja jos se estää meitä huomaamasta
ja korjaamasta ongelmat,

niin se on tosi huono juttu.

Koomikot tietävät tästä kaiken.

Jerry Seinfeldin koko ura oli rakennettu
noiden detaljien huomaamiselle,

noiden tyhmien asioiden, joita teemme
joka päivä, emmekä edes muista niitä.

Hän kertoo ajasta jolloin
vieraili ystäviensä luona

ja halusi vain käydä
mukavassa suihkussa.

Hän ojensi kätensä, tarttui kahvaan
ja käänsi sitä hieman yhteen suuntaan,

ja se oli sata astetta liian kuumaa.

Sitten hän käänsi sitä toiseen suuntaan
ja se oli sata astetta liian kylmää.

Hän halusi van mukavan suihkun.

Olemme kaikki kokeneet tuon,

emme vain muista sitä.

Mutta Jerry muisti,

ja se on koomikon työtä.

Mutta suunnittelijat, innovaattorit
ja yrittäjät,

meidän työtämme ei ole vain
huomata noita asioita,

vaan ottaa askel edemmäs
ja yrittää korjata ne.

Tämä henkilö tässä,

tämä on Mary Anderson.

Vuonna 1902 hän oli vierailulla

New Yorkissa.

Oli kylmä, märkä, luminen päivä
ja hän lämpimässä raitiovaunussa.

Matkalla määränpäähänsä hän
huomasi kuljettajan avaavan ikkunan

poistaakseen ylimääräistä lunta, jotta
voisi ajaa turvallisesti.

Kun hän avasi ikkunan, päästi
hän samalla kylmää, märkää ilmaa sisään,

ja teki kaikki matkustajat surkeiksi.

Luultavasti suurin osa
matkustajista ajatteli:

"Näin se menee, hänen on pakko
avata ikkuna puhdistusta varten.

Niin se vaan on."

Mutta ei Mary.

Mary ajatteli:

"Mitä jos kuski voisi puhdistaa
tuulilasin sisältäpäin

pysyäkseen turvassa ja ajaa

ja matkustajat pysyisivät
lämpiminä?"

Hän tarttui oitis luonnoskirjaansa

ja alkoi piirtämään maailman
ensimmäistä tuulilasinpyyhkijää.

Tuotesuunnittelijana yritän oppia
Maryn kaltaisilta ihmisiltä

yritän nähdä maailman
kuten se oikeasti on,

eikä kuten luulemme sen olevan.

Miksi?

Koska on helppo ratkaista ongelma,
jonka lähes kaikki näkevät.

Mutta on vaikea ratkaista ongelma,
jota juuri kukaan ei näe.

Jotkut luulevat että
tämän kyvyn saa syntyessään,

tai ei,

aivan kuin Mary Andersoniin olisi
sisäänrakennettu kyky

nähdä maailma selvemmin.

Minun kohdallani näin ei ollut.

Minun piti tehdä sen eteen töitä.

Apple-vuosieni aikana

Steve Jobs haastoi meidät
tulemaan töihin joka päivä,

katsomaan tuotteitamme
asiakkaan näkökulmasta,

uuden asiakkaan,

jolla on pelkoja ja
mahdollisia turhautumia

ja toiveikasta innostusta, että
heidän uusi tekninen tuotteensa

voisi olla heti toimintakunnossa.

Hän kutsui sitä aloittelijana pysymiseksi,

ja halusi varmistaa että me
keskityimme noihin pikku yksityiskohtiin

tehdäksemme niistä nopeampia, helpompia
ja saumattomia uusille asiakkaille.

Muistan tämän selvästi
iPodien alkuajoilta.

90-luvulla,

koska olen tällainen laitefriikki,

kiirehdin kauppaan viimeisimpien
laitteiden perässä.

Varasin paljon aikaa kauppaan menoon,

tutkailin sitä, palasin kotiin,
aloin purkaa laatikkoa,

ja sitten siellä oli
pikku tarra, se jossa

lukee: "Lataa ennen käyttöä."

Mitä!

Uskomatonta!

Käytin valtavasti aikaa
laitteen hankkimiseen

ja nyt se täytyy ladata ennen käyttöä.

Minun täytyy odottaa ikuisuus
käyttääkseni himoittua uutta lelua.

Hullua.

Mutta näin oli melkein kaikkien
tuotteiden kohdalla silloin.

Kun siinä oli akku,

piti se ladata
ennen käyttöä.

Steve huomasi tämän

ja sanoi:

"Emme anna tämän tapahtua
meidän tuotteillemme."

Joten mitä teimme?

Yleensä tuotteen, jossa
on kovalevy,

annetaan olla päällä
tehtaalla noin 30 minuuttia,

että varmistetaan levyn toiminta
asiakkaalla myös vuosia myöhemmin,

kun he ottavat sen laatikosta.

Mitä me teimme?

Me pidimme tuotetta päällä
yli kaksi tuntia.

Miksi?

Ensinnäkin pystyimme tekemään
korkealaatuisemman tuotteen,

helppo testata,

ja varmistaa, että se on
hyvä asiakkaalle.

Mutta ennen kaikkea,

akku tuli täyteen ladattuna
suoraan laatikosta,

valmiina käyttöön.

Jotta asiakas,
intoa täynnä,

pystyi heti käyttämään tuotetta.

Se oli hienoa ja se toimi.

Ihmiset tykkäsivät.

Nykyään melkein kaikki tuotteet,
joissa on voimanlähteenä akku,

tulevat valmiiksi ladattuina,

vaikkei niissä olisi kovalevyä.

Me huomasimme aikanaan tämän
yksityiskohdan ja korjasimme sen,

ja nyt muutkin tekevät niin.

Ei enää "Lataa ennen käyttöä."

Miksi kerron tämän teille?

Se on näkymättömän ongelman näkemistä,

ei vain ilmiselvän ongelman,
se on tärkeää

ei vain tuotesuunnittelulle,
vaan kaikelle mitä teemme.

Joka puolella ympärillämme
on näkymättömiä ongelmia,

joita voimme ratkaista.

Mutta ensin ne täytyy
nähdä ja kokea.

Epäröin antaa teille vinkkejä

neurotieteestä tai psykologiasta.

TED-yhteisössä on paljon
kokeneita ihmisiä,

jotka tietävät niistä paljon
enemmän kuin minä ikinä.

Mutta jätän teille pari
vinkkiä joita teen,

ja joita me voimme kaikki tehdä
taistellaksemme tottumusta vastaan.

Ensimmäinen vinkkini on katsoa laajemmin.

Kun kamppailet ongelman parissa,

on joskus useita askelia,
jotka johtavat ongelmaan.

Ja joskus sen jälkeenkin
on monia askelia.

Jos pystyt ottamaan askeleen taaksepäin
ja katsomaan laajemmin,

voit ehkä muuttaa joitakin kohtia

ennen ongelmaa.

Voit ehkä yhdistää ne.

Voit ehkä poistaa ne kokonaan
tehdäksesi siitä paremman.

Otetaan esimerkiksi termostaatti.

Ne olivat todella helppokäyttöisiä,
kun ne keksittiin 1900-luvulla.

Niitä pystyi säätämään ylös ja alas.

Ihmiset ymmärsivät niitä.

Mutta 1970-luvulla,

kun energiakriisi iski,

ja asiakkaat alkoivat ajattelemaan
miten energiaa voisi säästää.

Joten mitä tapahtui?

Termostaattien suunnittelijat päättivät
lisätä yhden askeleen.

Ylös- ja alaspäin kääntelyn sijaan,

se pitikin ohjelmoida.

Sille pystyi kertomaan lämpötilan,
jonka kulloinkin halusi.

Se vaikutti hyvältä.

Jokaiseen termostaattiin alettiin
lisäämään tämä ominaisuus.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei
kukaan säästänyt energiaa.

Miksei?

Ihmiset eivät pystyneet ennustamaan
tulevaisuutta.

He eivät tienneet miten heidän viikkonsa
vaihtelisivat kaudesta toiseen,

vuodesta toiseen.

Joten kukaan ei säästänyt energiaa,

ja mitä tapahtui?

Suunnittelijat palasivat
piirustuspöydän ääreen

ja keskittyivät ohjelmointivaiheeseen.

Tekivät parempia käyttöliittymiä,

parempia ohjeita.

Mutta silti, vuosia myöhemmin,
ihmiset eivät säästäneet energiaa,

koska eivät pystyneet
ennustamaan tulevaisuutta.

Joten mitä me teimme?

Ohjelmoinnin sijaan pistimme sisään
koneoppimisen algoritmin,

joka tarkkaili milloin käänsit
sitä ylös ja milloin alas,

milloin halusit tietyn lämpötilan
kun nousit ylös,

tai kun lähdit pois.

Ja tiedättekö mitä?

Se toimi.

Ihmiset säästävät energiaa
ilman ohjelmointia.

Joten ei ole väliä mitä teet.

Jos otat askeleen taaksepäin
ja katsot kaikkia kohtia,

löytyy ehkä tapa poistaa
tai yhdistää ne,

jotta voit yksinkertaistaa
prosessia.

Joten se on ensimmäinen vinkkini:
katso laajemmin.

Toinen vinkkini on katsoa lähempää.

Yksi suurimpia opettajiani oli isoisäni.

Hän opetti minulle kaiken maailmasta.

Miten asiat rakennettiin
ja miten ne korjattiin,

onnistuneen projektin
työkalut ja tarpeelliset tekniikat.

Muistan tarinan, jonka
hän kertoi ruuveista,

ja miten oikeaa työtä varten
täytyy olla oikea ruuvi.

Ruuveja on monenlaisia:

puuruuveja, metalliruuveja,
ankkureita, betoniruuveja,

lista jatkui ja jatkui.

Meidän työmme on tehdä tuotteita,
jotka asiakkaidemme on helppo

asentaa itse ilman ammattilaisia.

Joten mitä teimme?

Muistin isoisäni kertoman tarinan,

joten tuumimme:

"Kuinka monta erilaista ruuvia
voimme laittaa laatikkoon?

Olisiko se kaksi, kolme,
neljä, viisi?

Sillä seiniä on niin
monta eri tyyppiä."

Joten pohdimme asiaa, optimoimme,

ja päädyimme kolmeen erilaiseen
rasiaan laitettavaan ruuviin.

Ajattelimme sen ratkaisevan ongelman.

Mutta näin ei käynytkään.

Lähetimme tuotteen,

eikä ihmisillä ollut hyviä kokemuksia.

Mitä teimme?

Palasimme piirustuspöydän ääreen

heti kun tajusimme ettei homma
mennyt oikein.

Ja suunnittelimme erityisen ruuvin,
kustomoidun ruuvin,

sijoittajiemme harmiksi.

"Miksi käytätte niin paljon aikaa
pikkuiseen ruuviin?"

"Ulos sieltä myymään enemmän!"

Me sanoimme: "Myymme enemmän,
jos tämä onnistuu."

Ja niin siinä kävi.

Pienen erityisen ruuvin takia
laatikossa oli vain yksi ruuvi,

joka oli helppo kiinnittää
ja laittaa seinälle.

Jos keskitymme pieniin yksityiskohtiin,
joita emme ehkä näe,

ja katsomme niitä sanoessamme:

"Ovatko nuo tärkeitä

vai onko se vain tapa,
jolla olemme aina tehneet sen?

Ehkä on keino päästä niistä eroon."

Viimeinen neuvoni on
ajatella nuoremmin.

Joka päivä kolme lastani haastavat
minut kiinnostavilla kysymyksillä.

He keksivät kysymyksiä kuten:

"Mikseivät autot voi lentää liikenteessä?"

Tai: " Miksei kengännauhoissani
ole tarranauhaa?"

Joskus kysymykset ovat fiksuja.

Poikani tuli taannoin luokseni
ja pyysin:

"Juokse postilaatikolle katsomaan
onko posti tullut."

Hän katsoi minua tuumaillen ja sanoi:

"Miksei postilaatikko tarkista itseään
ja kerro kun siinä on postia?" (Naurua)

Aika hyvä kysymys minusta.

Eli he kysyvät paljon kysymyksiä

ja joskus huomaamme, että
meillä ei ole oikeita vastauksia.

Sanomme: "Poika, maailma nyt vain
toimii niin."

Mitä enemmän altistumme jollekin,

sitä enemmän totumme siihen.

Mutta lapset eivät ole vielä

tottuneet asioihin.

Joten kun he törmäävät ongelmiin,

he yrittävät heti ratkaista ne,

ja löytävät joskus paremman tavan,

ja se tapa on todellakin parempi.

Neuvoni on ottaa tiimiin
mukaan nuoria ihmisiä,

tai ihmisiä joilla on nuori mieli.

Jos näitä nuoren mielen omaavia on,

saavat he kaikki huoneessa olijat
ajattelemaan nuoremmin.

Picasso sanoi kerran:
"Jokainen lapsi on taiteilija.

Ongelmana on, kuinka pysyä taiteilijana,
kun kasvamme aikuisiksi."

Me kaikki näimme maailman selvemmin,
kun näimme sen ensimmäisen kerran,

ennen kuin elämän aikana
kerääntyneet tavat tulivat tielle.

Haasteena on päästä takaisin siihen,

kokea turhautuminen,

nähdä yksityiskohdat,

katsoa laajemmin,

katsoa lähempää,

ja ajatella nuoremmin,

jotta voimme pysyä aloittelijoina.

Se ei ole helppoa.

Se vaatii vastaan panemista

yhdelle perustavoistamme
ymmärtää maailmaa.

Mutta jos onnistumme,

voimme tehdä ihmeellisiä asioita.

Minulle se on toivottavasti parempaa
tuotesuunnittelua.

Sinulle se voi merkitä jotain muuta,
jotain mahtavaa.

Haasteemme on herätä
joka päivä ja sanoa:

"Miten voin kokea maailman paremmin?"

Ja jos onnistumme, ehkä, vain ehkä

pääsemme eroon niistä
tyhmistä pikku tarroista.

Kiitos oikein paljon.

(Taputusta)