Diane Laufenberg: Miten opimme? Virheistä.

Diane Laufenberg kertoo meille kolme yllättävää asiaa opettamisesta -- mukaan lukien tärkeän oivalluksen siitä miten opimme virheistä.

Olen opettanut pitkään,

ja täten

omaksunut paljon tietoa lapsista ja oppimisesta

ja toivon, että ymmärtäisimme paremmin

oppilaiden potentiaalin.

Vuonna 1931 isoäitini--

vasemmalla alhaalla niille, jotka ovat tänään täällä --

suoritti kahdeksannen luokan.

Hän meni kouluun samaan tietoa

koska tieto oli siellä.

Se oli kirjoissa ja opettajan päässä,

ja hänen täytyi mennä kouluun saamaan tuo tieto,

koska näin oppiminen tapahtui.

Yksi sukupolvi myöhemmin:

tämä on yhden luokkahuoneen koulu, Oak Grove,

jossa isäni kävi koulua.

Myös hänen täytyi mennä kouluun

saadakseen tietoa opettajalta,

säilyttääkseen sen ainoassa kannettavassa muistissaan, päässään,

ottaakseen sen mukaansa,

koska näin tietoa kuljetettiin

opettajalta oppilaalle ja käytettiin myöhemmin elämässä.

Kun olin lapsi,

meillä oli tietosanakirjoja kotona.

Ne oli ostettu sinä vuonna kun synnyin,

ja tämä oli erityisen hienoa,

koska minun ei tarvinnut mennä kirjastoon saamaan tietoa;

tieto oli minun kotonani

ja se oli mahtavaa.

Tämä oli erilaista

kuin mitä aikaisemmat sukupolvet olivat kokeneet,

ja se muutti sen miten olin vuorovaikutuksessa tiedon kanssa,

vaikka aivan pienimmällä tasolla.

Tieto oli lähempänä minua.

Pääsin siihen käsiksi.

Sinä aikana,

kun olin yläasteella

ja aloin opettaa

internet ilmestyi.

Juuri kun internetiä aloitettiin käyttää

opetusvälineenä

lähdin Wisconsonista

ja muutin pieneen kaupunkiin Kansasissa,

jossa sain tilaisuuden opettaa

ihanassa, pienessä kaupungissa

Kansasin maalaispiiriikunnassa,

jossa opetin minulle mieluisinta ainetta,

Amerikan valtio-oppia.

Ensimmäinen vuoteni -- todella innoissani -- aloin opettaa Amerikan valtio-oppia,

pidän politiikasta.

Oppilaat lukiossa:

eivät niin innostuneita

opiskelemaan Amerikan valtiojärjestelmää.

Toinen vuosi: opin muutamia asiota -- minun oli muutettava taktiikkaani.

Ja annoin heille aidon kokemuksen,

jonka avulla he saattoivat oppia itse.

En antanut heille ohjeita mitä tai miten heidän tuli tehdä se.

Annoin heille tehtävän

järjestää vaalikeskustelu omassa yhteisössään.

He tekivät mainoslehtisiä, soittivat toimistoihin,

tarkastivat aikatauluja, tapasivat sihteereitä,

tekivät vaalikeskusteluesitteen

kaupungin asukkaille, jotta nämä saisivat enemmän tietoa ehdokkaista.

He kutsuivat kaikki koululle

iltakeskusteluun,

joka käsitteli hallitusta ja politiikkaa,

ja katujen kunnossapitoa,

ja tämä oli todellinen oppimiskokemus.

Muut, kokeneemmat opettajat

katsoivat minua ja sanoivat,

"Siinä hän nyt on. Voi kuinka suloista. Hän yrittää saada tuon tehtyä."

(Naurua)

"Hän ei tiedä mitä on luvassa."

Mutta tiesin että oppilaat tulisivat paikalle.

Uskoin siihen.

Kerroin heille joka viikko mitä odotin heiltä.

Ja sinä iltana, kaikki 90 oppilasta --

asianmukaisesti pukeutuneina, tekivät työnsä ja omistautuivat sille.

Minun tarvitsi vain istua ja katsoa.

Se oli heidän tilaisuutensa. Kokemus. Aito.

Se merkitsi heille jotain.

Ja he ottivat siitä vastuun.

Kansasista muutin ihanaan Arizonaan,

missä opetin useita vuosia Flagstaffissa,

tällä kertaa ala-asteella.

Onneksi minun ei tarvinnut opettaa heille Amerikan valtio-oppia.

Pääsin opettamaan mielenkiintoisempaa ainetta, maantiedettä.

Taas, innoissani oppimaan uutta.

Mielenkiintoista

tässä tyopaikassani Arizonassa oli,

että minulla oli todella

erikoislaatuisen monenkirjava ryhmä oppilaita, joiden kanssa työskentelin

kunnallisessa koulussa.

Joskus elämässä saamme tilaisuuksia.

Ja eräs tällainen tilaisuus

oli päästä tapaamaan Raul Rusesabaginaa,

joka on se mies,

jonka elämään elokuva "Hotelli Ruanda" perustuu.

Hän oli tulossa puhumaan naapurilukioomme.

Saatoimme kävellä sinne; meidän ei edes tarvinnut maksaa bussimatkaa.

Siitä ei koitunut mitään kuluja. Täydellinen luokkaretki.

Mutta ongelmana oli

miten puhua 7.-ja 8.-luokkalaisille kansanmurhasta

ja käsitellä asiaa

vastuullisella ja kunnioittavalla tavalla,

jotta että he ymmärtävät sen.

Niinpä päätimme tarkastella Paul Rusesabaginaa

esimerkkinä miehestä,

joka käytti elämänsä tehdäkseen jotain positiivista.

Ja sitten haastoin oppilaat etsimään

vastaavanlaisen henkilön omasta elämästään, tarinastaan tai maailmastaan

johon he pystyivät samaistumaan ja joka on tehnyt samanlaisia asioita.

Pyysin heitä valmistamaan lyhytelokuvan aiheesta.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun teimme tämän.

Kukaan ei oikein tiennyt miten tehdä lyhytelokuvia tietokoneella.

Mutta he olivat innoissaan. Pyysin heitä toimimaan kertojina.

Tämä oli kaikkein hienoin hetki

kun pyydät lapsia käyttämään omaa ääntään,

ja pyydät heitä itse kertomaan,

mitä he haluavat jakaa.

Tehtävän viimeinen kysymys oli

Kuinka aiot suunnitella oman elämäsi,

jotta voit vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin?

Mitä oppilaat kertovat

kun kysyt heiltä ja kuuntelet heitä

on ainutlaatuista.

Siirrytään Pennsylvaniaan jossa asun nykyään.

Opetan Science Leadership Academyssa,

joka on yhteistyökoulu Franklin Instituutin

ja Philadelphian koulupiirin kanssa.

Olemme kunnallinen lukio,

mutta opiskelemme aika erilaisella tavalla.

Muutin sinne pääasiassa

ollakseni opetusympäristossä

joka todistaa tavan jolla tiesin oppilaiden oppivan,

ja todella tutkii,

mikä on mahdollista

jos olemme valmiita luopumaan

niistä vanhoista ajatusmalleista,

siitä että tietoa on niukasti kuten silloin kun isoäitini kävi koulua

tai kun isäni ja jopa minä olin koulussa

tilanteessa jossa saatavillamme on liikaa tietoa.

Mitä siis teemme kun tieto ympäröi meitä kaikkialla?

Miksi lasten pitää tulla kouluun,

jos heidän ei enää ole pakko tulla sinne saadakseen tietoa?

Philadelphiassa meillä on jokaiselle oppilaalle kannettava tietokone

joten oppilaat tuovat ne joka päivä mukanaan kouluun

ja vievät ne kotiin, jolloin tieto on heidän ulottuvillaan.

Tässä on ymmärrettä, että

kun annamme apuvälineen,

jonka avulla oppilaat voivat hankkia tietoa,

on hyväksyttävä ajatus,

että oppilaiden täytyy saada epäonnistua

osana oppimisprosessia.

Nykyaikainen opetusjärjestelmä

on hullaantunut

ajatuksesta että on olemassa vain yksi oikea vastaus

jonka voi ympäröidä monivalintatehtävissä,

ja kerron teille tänään,

että tämä ei ole oppimista.

On täysin väärin odottaa,

että oppilaat eivät koskaan olisi väärässä.

Se, että vaadimme heiltä aina oikeaa vastausta

ei anna heille mahdollisuutta oppia.

Joten siksi teimme tämän projektin

ja tämä on eräs projektityö.

En yleensä näytä niitä,

koska kyse on epäonnistumisen ajatuksesta.

Oppilaani valmistivat nämä taulukot

osana kokonaisuutta, jonka päätimme tehdä vuoden lopussa,

liittyen öljyvuotoon.

Pyysin heiltä etsimään esimerkkejä

olemassaolevista taulukoista, joita on

monissa joukkotiedotusvälineissä

ja tutkimaan niiden mielenkiintoisia osatekijöitä

ja sitten tuottaa itse samanlainen

jostakin toisesta ihmisen aiheuttamasta tuhosta Amerikan historiassa.

Heillä oli tietyt kriteerit sen toteuttamiseen.

Tehtävän tekeminen oli heille hieman epämukavaa,

koska emme olleet aiemmin tehneet näin eivätkä he tienneet tarkalleen miten toimia.

He osavaat puhua -- oikein sujuvasti,

ja he osaavat kirjoittaa todella, todella hyvin,

mutta kun pyysin heitä välittämään ajatuksia erilaisella tavalla

he kokivat sen hieman epämukavaksi.

Mutta annoin tilaa tarttua toimeen.

Olla luova. Keksiä keinot.

Katsoa mitä pystymme tekemään.

Oppilas, joka yleensä

valmisti visuaalisesti parhaan työn, ei tuottanut pettymystä.

Tämä tehtiin kahdessa, kolmessa päivässä.

Tämä työ on oppilaan joka teki sitä johdonmukaisesti.

Kun sitten olin oppilaiden kanssa, kysyin heiltä, "Kenen työ on paras?"

Ja he sanoivat heti, "Se on tuo."

Lukematta mitään. "Se on tuo."

Ja kysyin, "Mikä tekee siitä hyvän?"

Ja he vastasivat, " No, se on hienosti suunniteltu ja hän käyttää hyvin värejä.

Ja siinä on..." ja he kävivät ääneen läpi koko työn.

Ja pyysin, "Lukekaa se."

Ja he sanovat, "Ei, ei se olekaan niin hyvä."

Ja siirryimme seuraavaan --

se ei ollut visuaalisesti upea, mutta se oli informatiivinen --

ja puhuin tunnin oppimisprosessista,

koska tärkeää ei ollut se, oliko työ täydellinen,

tai oliko se jotain minkä minä voisin tehdä;

tarkoitus oli että he toteuttivat sen itse.

Se salli heidän epäonnistua,

prosessoida, oppia.

Ja kun teemme tämän uudelleen luokkani kanssa tänä vuonna,

he osaavat paremmin.

Sillä oppiminen

vaatii hieman epäonnistumista,

koska epäonnistuminen on opettavaista

prosessin aikana.

Minulla olisi miljoonia kuvia

joita voisin näyttää teille,

ja minun täytyi valita huolellisesti -- tämä on yksi suosikeistani --

oppilaista jotka ovat oppimassa

ja miltä oppiminen voi näyttää

ympäristössä jossa luovumme ajatuksesta,

että oppilaiden täytyy tulla kouluun saamaan tietoa,

vaan sen sijaan kysymme, mitä he voivat tehdä sillä.

Kun heiltä kysytään mielenkiintoisia kysymyksiä

he eivät tuota pettymystä.

Pyydä heitä menemään paikkoihin,

näkemään itse asioita,

todella kokemaan oppimisen,

leikkimään, kyselemään.

Tämä on yksi suosikkikuvistani,

koska se on otettu tiistaina

jolloin pyysin oppilaita menemään äänestyspaikalle.

Tämä on Robbie ja tämä oli hänen ensimmäinen kertansa äänestämässä

ja hän halusi jakaa sen kaikkien kanssa.

Mutta tämä on myös oppimista

koska pyysimme heitä menemään todellisiin paikkoihin.

Asian ydin

on, että jos ajattelemme kouluksen olevan

ainoastaan se, että tulemme kouluun,

saadaksemme tietoa

emmekä näe sitä oppimiskokemuksena

jossa kuuntelemme oppilaita ja hyväksymme epäonnistumisen,

emme tule onnistumaan.

Ja kaikki mistä nykyään puhutaan

ei ole mahdollista jos meillä on koulutusjärjestelmä

joka ei arvosta näitä ominaisuuksia,

koska emme tule menestymään standardoidulla kokeilla,

emmekä menesty ajattelemalla että on vain yksi ainoa oikea vastaus.

Tiedämme miten voimme tehdä tämän paremmin

ja nyt on aika tehdä niin.

(Aplodeja)