Yllättävä asia, jonka opin purjehtiessani yksin maailman ympäri

Mitä oppii, kun purjehtii yksin maailman ympäri? Kun Ellen MacArthur purjehti maailman ympäri rajallisten resurssien kanssa, hän oppi, miten maailma toimii: se on kehämäinen, rajallisten resurssien järjestelmä, jossa tänään tekemämme päätökset vaikuttavat siihen, mitä on jäljellä huomenna. Hän hahmottelee mullistavan tavan nähdä maailman talousjärjestelmät: ei suinkaan lineaarisina vaan kehämäisinä.

Kun on lapsi,

mikä tahansa on mahdollista.

Kasvaessamme haasteena on
usein tuon ajatuksen ylläpitäminen.

Neljävuotiaana

sain mahdollisuuden purjehtia
ensimmäistä kertaa.

En koskaan unohda sitä jännitystä,
kun saavuimme merenrantaan.

En koskaan unohda

sitä seikkailun tunnetta
noustessani veneeseen

ja katsoessani sen pieneen
matkustamoon ensimmäisen kerran.

Mahtavin tunne oli kuitenkin
se vapauden tunne,

se tunne, kun nostimme purjeet.

Neljävuotiaana lapsena

se oli vahvin vapauden tunne
mitä pystyin kuvittelemaan.

Silloin tein päätöksen, että
vielä jonain päivänä

tulisin purjehtimaan maailman ympäri.

Joten tein päätöksiä päästäkseni
lähemmäs tuota unelmaa.

10-vuotiaana säästin kouluruokailusta
saamani vaihtorahat.

Joka päivä kahdeksan vuoden ajan
söin perunamuusia ja papuja,

joista jokainen maksoi 4 penniä,
kastike oli ilmaista.

Joka päivä kasasin vaihtorahat
rahalaatikkoni päälle

ja kun kasa oli yhden punnan arvoinen,
pudotin sen sisään

ja rastitin yhden ruudun paperinpalastani,
jossa oli 100 ruutua.

Lopulta ostin pienen jollan.

Istuin siinä puutahassamme tuntikausia
haaveillen tavoitteestani.

Luin jokaisen mahdollisen kirjan,
joka käsitteli purjehdusta.

Koulussa minulle sanottiin,

että en ole tarpeeksi älykäs
ollakseni eläinlääkäri,

joten jätin koulun 17-vuotiaana
harjoitellakseni purjehdusta.

Kuvitelkaa miltä tuntui,
kun vain neljä vuotta myöhemmin

istuin kansihuoneessa

erästä henkilöä vastapäätä, jonka
tiesin voivan tehdä unelmastani totta.

Minusta tuntui, kuin koko
elämäni oli riippuvainen tuosta hetkestä,

ja niin uskomatonta kuin se on,
hän vastasi myöntävästi.

Sain hädin tuskin hillittyä jännitykseni
istuessani tuossa ensimmäisessa tapaamisessa,

jossa suunnittelimme venettä,
jolla tulisin purjehtimaan

pysähtymättä yksin
maailman ympäri.

Tuosta ensimmäisestä tapaamisesta
aina maaliviivan ylittämiseen

se oli kaikkea sitä,
mitä olin ajatellutkin.

Kuten haaveissanikin, kohtasin
upeita, mutta myös rankkoja asioita.

Väistin jäävuoren 6 metrin päästä.

Kiipesin yhdeksän kertaa mastoon kärkeen.

Tuuli vei meidät ulos reitiltämme
Eteläisellä jäämerellä.

Mutta auringonlaskut, villi
luonto ja syrjäisyys

olivat jotain uskomattoman kaunista.

Kolme kuukautta merellä oltuani,
vain 24-vuotiaana,

pääsin maaliin toisena.

Pidin siitä niin paljon, että
seuraavan 6 kuukauden aikana

päätin lähteä taas maailman ympäri,

tahdoin olla maailman nopein
maailmanympäripurjehtija.

Sitä varten tarvitsin erilaisen aluksen:

isomman, leveämmän,
nopeamman, tehokkaamman.

Jotta saisitte käsityksen sen koosta,
pystyin kiipeämään sen maston sisällä

aina ylös asti.

22 metriä pitkä, 18 metriä leveä.

Kutsuin sitä Mobyksi.

Se oli monirunkoinen.

Kun rakensimme sitä, kukaan ei ollut
koskaan onnistunut purjehtimaan yksin

pysähtymättä maailman ympäri,
vaikka moni oli yrittänyt,

mutta rakennusvaiheessa eräs
ranskalaismies teki 25 % isomman aluksen,

hän ohitti vanhan 93 päivän ennätyksen

ja siirsi sen 72 päivään.

Rima oli nyt paljon korkeammalla.

Näillä veneillä oli
jännittävää purjehtia.

Tämä tapahtui harjoituspurjehduksessa
Ranskan rannikolla.

Olin yksi miehistön jäsenistä,
joka oli mukana.

Vei vain viisi sekuntia saada
tilanne muuttumaan vaaralliseksi,

kun ikkunat iskivät veden alle
ja maailma muuttui mustaksi,

tuo viisi sekuntia tapahtuu nopeasti.

Katsokaa, kuinka syvällä merellä
nuo ihmiset ovat.

Kuvitelkaa tuo ollessanne yksin
Eteläisellä jäämerellä

jäisen veden syöstessä,
yli tuhannen kilometrin päässä maasta.

Oli joulupäivä.

Purjehdin Eteläisellä jäämerellä
Australian alapuolella.

Olosuhteet olivat kauheat.

Lähestyin meren osaa,

jossa lähin ranta oli
tuhansien kilometrien päässä.

Lähin manner oli Antarktika,
ja lähimmät ihmiset

olivat ne, jotka olivat
avaruusasemalla yläpuolellani.

(Naurua)

Silloin on todella keskellä ei-mitään.

Jos tarvitsee apua

ja on vielä hengissä,

pelastuslaivalla kestää 4 päivää
saapua luoksesi

ja taas 4 päivää päästäkseen
takaisin satamaan.

Helikopterilla ei pääse sinne,

mikään lentokone ei
pysty laskeutumaan sinne.

Taoin eteenpän
suuressa myrskyssä.

Tuuli oli 80 solmua

mikä oli liian kova sekä alukselle
että minulle.

Aallot olivat jo 12-15 metriä korkeita

rikkoutuvan aallonharjan usva

puhalsi vaakasuorassa
kuten lumi pyryttää.

Jos purjehtisin liian hitaasti,
myrsky nielaisisi meidät

ja joko kaataisi tai murskaisi meidät.

Pidin kirjaimellisesti
kiinni elämästäni.

olin veitsenterällä.

Vauhtia tarvittiin, mutta
se toi mukanaan toisen vaaran.

Tiedämme kaikki, minkälaista on
ajaa autoa 30-60 km/h.

Se ei ole stressaavaa.
Pystymme keskittymään.

Voimme avata radion.

Muuta nopeus 80-110 km/h,
kiihdytä 120-160 km/h.

Silloin on valkoiset rystyset
ja roikut ratista.

Kuvittele tuo auto pois tieltä
ja yöaikaan,

poista tuulilasinpyyhkijät
ja tuulilasi,

ajovalot sekä jarrut.

Sellaista se oli Eteläisellä jäämerellä.

(Naurua) (Aplodeja)

Voitte kuvitella,

miten vaikeaa olisi nukkua
tuollaisessa tilanteessa

jopa matkustajana.

Mutta et ole matkustaja.

Olet aluksessa yksin ja pystyt
juuri nousta seisomaan

ja sinun on tehtävä
joka ikinen päätös.

Olin täysin uupunut
niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kahdeksan purjeen vaihtoa
12 tunnin aikana.

Pääpurje painoi kolme kertaa
oman painoni verran

ja jokaisen vaihdon jälkeen

romahdin lattialle läpimärkänä hiestä

tässä jäätävässä meri-ilmassa,
polttava tunne kurkussani.

Mutta siellä
vaikeimmatkin hetket

saivat rinnalleen
hienoimpia hetkiä.

Muutama päivä myöhemmin pääsimme
vaikealta alueelta pois.

Vastoin kaikkia odotuksia
olimme ennätysaikaa edellä

juuri tuon alueen takia.

Taivas kirkastui, sade loppui,

silmänräpäyksessä pelottava meri
ympärillämme oli muuttunut

uskomattoman kauniiksi
kuun valaisemiksi vuoriksi.

Sitä on vaikea selittää, mutta siellä
ollessa vallitsee erilainen tila.

Alus on koko maailmasi,

lähtiessä ottamasi asiat ovat
ainoat mitä sinulla on mukana.

Jos sanoisin teille,
"Menkää Vancouveriin,

kerätkää kaikki mitä tarvitsette
selviytyäksenne seuraavat 6 kuukautta,"

se on melkoinen tehtävä.

Kaikki ruoka, polttoaine, vaatteet,

jopa vessapaperi ja hammastahna.

Niin me teimme

ja lähdettyämme käytimme hallitusti

kaiken viimeisen dieselpisaraan
ja ruokapakkauseen asti.

Mikään muu kokemus elämässäni

ei olisi voinut antaa minulle parempaa
käsitystä määritelmälle "rajallinen."

Kaikki mitä on
on kaikki mitä on.

Ei ole enempää.

En koskaan aikaisemmin ollut joutunut
kuvailemaan sitä rajallisuutta,

jota tunsin aluksella,

kunnes maalissa astuin aluksesta
tehden uuden maailmanennätyksen.

(Aplodeja)

Yllättäen osasin yhdistää pisteet.

Globaali taloutemme ei ollut poikkeus.

Se on täysin riippuvainen
rajallisista raaka-aineista,

joita meillä on kerran
ihmiskunnan historiassa.

Se oli jotain, mitä en olisi
uskonut kokevani,

ja minulla oli kaksi mahdollisuutta:

joko tarttuisin mahdollisuuteen,

oppisin siitä lisää,
tai en tarttuisi siihen

ja jatkaisin unelmatyöni parissa
purjehtien ympäri maailmaa.

Valitsin ensimmäisen.

Tartuin mahdollisuuteen ja aloitin
uuden matkan oppien,

puhuen toimitusjohtajille, asiantuntijoille,
tutkijoille, ekonomeille

ymmärtääkseni kuinka
globaali taloutemme toimi.

Uteliaisuuteni vei minut
erikoisiin paikkoihin.

Tämä kuva on otettu
hiilenpolttolaitokselta.

Olin lumoutunut hiilestä,
globaalin energian perustasta,

mutta aihe koski myös perhettäni.

Isoisoisäni oli hiilikaivostyöläinen,

hän vietti elämästään
50 vuotta maan alla.

Tässä on kuva hänestä
ja kun näette tämän,

näette jonkun toiselta ajalta.

Kukaan ei enää vedä
housujaan noin ylös.

(Naurua)

Tässä olen
isoisoisäni kanssa

nuo eivät ole hänen
oikeat korvansa. (Naurua)

Olimme läheisiä. Muistan kuunnelleeni
kaivostarinoita hänen polvellaan.

Hän puhui maanalaisesta toveruudesta,

kaivosmiehet säästivät leivänmurusiaan

antaakseen ne poneille, jotka
työskentelivät maan alla.

Tuntuu kuin se kaikki
olisi tapahtunut eilen.

Oppimismatkallani

menin Maailman
Hiiliyhdistyksen kotisivuille;

keskellä kotisivuja luki,

"Hiiltä on jäljellä noin 118 vuodeksi."

Ajattelin itsekseni, että se oli
yli oman elinaikani,

se oli parempi luku kuin
jäljellä olevan öljyn määrä.

Laskin ja huomasin,
että isoisoisäni

oli syntynyt juuri 118 vuotta
ennen tuota vuotta,

istuin hänen polvellaan,
kunnes olin 11-vuotias,

ymmärsin sen olevan mitätöntä

mitattuna niin ajassa kuin historiassakin.

Se sai minut tekemään
yllättävän päätöksen.

Jättäisin purjehduksen taakseni

ja keskittyisin suurimpaan
kohtaamaani haasteeseen:

globaalin taloutemme tulevaisuuteen.

Huomasin pian, että se ei koskenut
pelkästään energiaa.

Se koski myös raaka-aineita.

Vuonna 2008 aloitin luonnontieteen opinnot

katsoakseni, montako vuotta
meillä oli jäljellä

arvomateriaaleja, joita louhimme maasta;

kuparia 61 vuotta, tinaa ja sinkkiä 40,
hopeaa 29.

Nämä luvut eivät ole tarkkoja,
mutta tiedämme niiden olevan rajallisia.

Meillä on käytettävissä
ne vain kerran.

Silti näiden materiaalien
käyttönopeus on kasvanut nopeasti,

eksponentiaalisesti.

Maailmassa oli enemmän ihmisiä,
enemmän tavaraa,

olemme nähneet 100 vuoden
hintaromahdukset

noiden perustavaroiden kadotessa
vain 10 vuodessa.

Ja tämä vaikuttaa meihin kaikkiin.

Se on tuonut hintoihin niin
suurta epävakaisuutta,

että vuonna 2011

keskivertoeurooppalainen autovalmistaja

näki raaka-ainemateriaalien
hintojen kasvavan

500 miljoonaan euroon

pyyhkien pois puolet heidän
operatiivisista voitoistaan,

joihin heillä ei ollut
minkäänlaista kontrollia.

Mitä enemmän opin, sitä
enemmän muutin omaa elämääni.

Aloin matkustaa ja kuluttamaa vähemmän.

Vähemmän tekemällä koin tekeväni
sitä mitä meidän pitikin.

Mutta se ei ollut helppoa.

Se ei tuntunut oikealta.

Tuntui kuin ostaisimme itsellemme
lisää aikaa.

Kituutimme asioita hieman pidempään.

Vaikka jokainen muuttaisi tapojaan,
se ei ratkaisisi itse ongelmaa.

Se ei korjaisi systeemiä.

Se oli elintärkeä muutos, mutta
mikä minua kiehtoi oli

muutos mille?
Mikä voisi oikeasti toimia?

Itse systeemi, jossa elämme

on pohjimmiltaan virheellinen.

Ymmärsin lopulta,

että tapa, jolla taloutemme toimii,

tapa, jolla taloutemme on rakennettu,
on itsessään systeemi.

Merellä minun oli ymmärrettävä
monimutkaisia systeemejä.

Minulle tuli paljon tietoa,

joka täytyi prosessoida,

ja minun piti
ymmärtää systeemiä voittaakseni.

Minun täytyi olla selvillä kaikesta.

Ymmärsin globaalitaloutemme olevan
samanlainen systeemi,

mutta joka ei toimi
pitkällä aikavälillä.

Olemme parannelleet
lineaarista taloutta

viimeiset 150 vuotta

ottamalla raaka-ainetta maasta,

valmistamme siitä jotain

ja lopulta heitämme sen pois,
toki kierrätämme osan

mutta vain
saadaksemme jotain lisää.

Taloutemme ei voi jatkaa näin
pitkällä aikavälillä,

ja jos tiedämme, että meillä on
rajallinen määrä raaka-aineita,

miksi rakentaisimme talouden,
joka kuluttaa asioita

ja joka saa aikaan jätettä?

Elämää on ollut miljardeja vuosia,

se on mukautunut käyttämään
raaka-aineita tehokkaasti.

Se on monimutkainen systeemi,
mutta siinä ei tule yhtään jätettä.

Kaikki on yhteydessä keskenään.

Se ei ole lineaarista
vaan kiertotaloutta.

Olin innoissani.

Tiesin tarkalleen, mihin
olisimme suuntaamassa.

Jos loisimme talouden, joka hyödyntäisi
asioita käyttämättä niitä loppuun,

voisimme luoda kestävän tulevaisuuden.

Olin innoissani.

Tämä oli jotain minkä vuoksi työskennellä.

Tiesimme mihin suuntaisimme. Täytyi vain
selvittää miten sinne päästäisiin,

ja tämän takia

loimme Ellen MacArthur -säätiön
syyskuussa 2010.

Monet koulukunnat kannattivat
tätä mallia

teollinen symbioosi, suoritustalous,
jakamistalous, biomimiikka

ja tietenkin "kehdosta-kehtoon" kestävyyden malli.

Raaka-aineet määritellään joko
teknisesti tai biologisesti,

jätteet suunniteltaisiin kokonaan pois.

Meillä olisi systeemi, joka voisi toimia

pitkäaikaisesti.

Miltä tällainen talous näyttäisi?

Emme ehkä ostaisi valotuotetta
vaan maksaisimme valopalvelusta

ja valmistajat palauttaisivat
materiaalin takaisin käyttöön

ja muuttaisivat valoasennuksia
kun saisimme tehokkaampia tuotteita.

Mitä jos pakkaukset olisivat myrkyttömiä
ja liukenesivat veteen

ja voisimme jopa juoda sitä.
Ei syntyisi jätettä.

Mitä jos moottorit olisivat
uudelleenrakennettavissa

voisimme ottaa uudelleen
käyttöön samoja komponenttiosia,

voisimme pienentää energiantarvetta.

Mitä jos voisimme
uudelleenkäyttää virtapiirejä

ja ottaa niissä
käytettävät materiaalit

uusiokäyttöön?

Mitä jos voisimme kerätä ruokajätteet
ja ihmisjätökset?

Ja muuttaisimme ne apulannaksi,
lämmöksi, energiaksi,

yhdistäisimme ne takaisin
ravintoainesysteemiin

ja lisäisimme luonnollista pääomaa?

Entä autot -- tahdomme liikkua
paikasta toiseen.

Meidän ei tarvitse omistaa niissä
olevia materiaaleja.

Voisiko autoista tulla palvelu

joka mahdollistaisi
liikkuvuuden tulevaisuudessa?

Nämä ideat kuullostavat ihmeellisiltä,
mutta ne ovat totta tänä päivänä

ja ne ovat kiertotalouden kärkipäässä.

Meidän tulee laajentaa ja
porrastaa ne käyttöön.

Kuinka voisimme siirtyä
lineaarisesta kiertotalouteen?

Minä ja säätiötiimi ajattelimme,
että ehkä haluaisimme työskennellä

maailman kärkiyliopistojen,

johtavien yritysten,

suurimpien puhujien

ja hallitusten kanssa.

Voimme työskennellä parhaimpien
analyytikkojen kanssa

ja esittää heille kysymyksiä

"Voiko kiertotaloudella
kasvattaa resurssirajaa?

Voidaanko sillä uudelleenrakentaa
luonnollista pääomaa?

Voiko se korvata nykyiset
kemikaaliset apulannat?"

Vastaus on kyllä.

Voisimme myös korvata nykyisten
apulantojen käytön

jopa 2,7-kertaisesti.

Mutta mikä kiertotaloudessa
inspiroi eniten

on sen kyky inspiroida nuoria ihmisiä.

Kun he näkevät talouden
pyöreän linssin läpi

he näkevät silmänkantamattomiin
mahdollisuuksia.

He voivat käyttää luovuuttaan
ja tietämystään

uudelleenrakentaakseen koko systeemin

se odottaa ottajaansa tällä hetkellä.

Mitä nopeammin teemme tämän sitä parempi.

Voimmeko siis saavuttaa tämän
heidän elinaikanaan?

Onko se oikeasti mahdollista?

Uskon, että on.

Isoisoisäni aikakautena mikä
tahansa oli mahdollista.

Hänen syntyessään maailmassa
oli vain 25 autoa,

ne oli vasta keksitty.

Hänen ollessa 14-vuotias,
lensimme 1. kertaa historiassa.

Nyt on 100 000 lupalentoa

joka ikinen päivä.

Hänen ollessa 45-vuotias
rakensimme 1. tietokoneen.

Moni sanoi, että se ei olisi pysyvää,
mutta se oli,

ja vain 20 vuotta myöhemmin
valmistimme mikrosirun,

joita on tänään tässäkin
huoneessa tuhansia.

Kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaa
valmistimme 1. kännykän.

Se ei ollut silloin kovin liikuteltava,

mutta nykyään se on.

Isoisoisäni kuollessa
tuli Internet.

Nykyään voimme tehdä mitä vaan,

mutta mikä tärkeämpää,

nyt meillä on suunnitelma.

Kiitos.

(Aplodeja)