Kun on lapsi, mikä tahansa on mahdollista. Kasvaessamme haasteena on usein tuon ajatuksen ylläpitäminen. Neljävuotiaana sain mahdollisuuden purjehtia ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda sitä jännitystä, kun saavuimme merenrantaan. En koskaan unohda sitä seikkailun tunnetta noustessani veneeseen ja katsoessani sen pieneen matkustamoon ensimmäisen kerran. Mahtavin tunne oli kuitenkin se vapauden tunne, se tunne, kun nostimme purjeet. Neljävuotiaana lapsena se oli vahvin vapauden tunne mitä pystyin kuvittelemaan. Silloin tein päätöksen, että vielä jonain päivänä tulisin purjehtimaan maailman ympäri. Joten tein päätöksiä päästäkseni lähemmäs tuota unelmaa. 10-vuotiaana säästin kouluruokailusta saamani vaihtorahat. Joka päivä kahdeksan vuoden ajan söin perunamuusia ja papuja, joista jokainen maksoi 4 penniä, kastike oli ilmaista. Joka päivä kasasin vaihtorahat rahalaatikkoni päälle ja kun kasa oli yhden punnan arvoinen, pudotin sen sisään ja rastitin yhden ruudun paperinpalastani, jossa oli 100 ruutua. Lopulta ostin pienen jollan. Istuin siinä puutahassamme tuntikausia haaveillen tavoitteestani. Luin jokaisen mahdollisen kirjan, joka käsitteli purjehdusta. Koulussa minulle sanottiin, että en ole tarpeeksi älykäs ollakseni eläinlääkäri, joten jätin koulun 17-vuotiaana harjoitellakseni purjehdusta. Kuvitelkaa miltä tuntui, kun vain neljä vuotta myöhemmin istuin kansihuoneessa erästä henkilöä vastapäätä, jonka tiesin voivan tehdä unelmastani totta. Minusta tuntui, kuin koko elämäni oli riippuvainen tuosta hetkestä, ja niin uskomatonta kuin se on, hän vastasi myöntävästi. Sain hädin tuskin hillittyä jännitykseni istuessani tuossa ensimmäisessa tapaamisessa, jossa suunnittelimme venettä, jolla tulisin purjehtimaan pysähtymättä yksin maailman ympäri. Tuosta ensimmäisestä tapaamisesta aina maaliviivan ylittämiseen se oli kaikkea sitä, mitä olin ajatellutkin. Kuten haaveissanikin, kohtasin upeita, mutta myös rankkoja asioita. Väistin jäävuoren 6 metrin päästä. Kiipesin yhdeksän kertaa mastoon kärkeen. Tuuli vei meidät ulos reitiltämme Eteläisellä jäämerellä. Mutta auringonlaskut, villi luonto ja syrjäisyys olivat jotain uskomattoman kaunista. Kolme kuukautta merellä oltuani, vain 24-vuotiaana, pääsin maaliin toisena. Pidin siitä niin paljon, että seuraavan 6 kuukauden aikana päätin lähteä taas maailman ympäri, tahdoin olla maailman nopein maailmanympäripurjehtija. Sitä varten tarvitsin erilaisen aluksen: isomman, leveämmän, nopeamman, tehokkaamman. Jotta saisitte käsityksen sen koosta, pystyin kiipeämään sen maston sisällä aina ylös asti. 22 metriä pitkä, 18 metriä leveä. Kutsuin sitä Mobyksi. Se oli monirunkoinen. Kun rakensimme sitä, kukaan ei ollut koskaan onnistunut purjehtimaan yksin pysähtymättä maailman ympäri, vaikka moni oli yrittänyt, mutta rakennusvaiheessa eräs ranskalaismies teki 25 % isomman aluksen, hän ohitti vanhan 93 päivän ennätyksen ja siirsi sen 72 päivään. Rima oli nyt paljon korkeammalla. Näillä veneillä oli jännittävää purjehtia. Tämä tapahtui harjoituspurjehduksessa Ranskan rannikolla. Olin yksi miehistön jäsenistä, joka oli mukana. Vei vain viisi sekuntia saada tilanne muuttumaan vaaralliseksi, kun ikkunat iskivät veden alle ja maailma muuttui mustaksi, tuo viisi sekuntia tapahtuu nopeasti. Katsokaa, kuinka syvällä merellä nuo ihmiset ovat. Kuvitelkaa tuo ollessanne yksin Eteläisellä jäämerellä jäisen veden syöstessä, yli tuhannen kilometrin päässä maasta. Oli joulupäivä. Purjehdin Eteläisellä jäämerellä Australian alapuolella. Olosuhteet olivat kauheat. Lähestyin meren osaa, jossa lähin ranta oli tuhansien kilometrien päässä. Lähin manner oli Antarktika, ja lähimmät ihmiset olivat ne, jotka olivat avaruusasemalla yläpuolellani. (Naurua) Silloin on todella keskellä ei-mitään. Jos tarvitsee apua ja on vielä hengissä, pelastuslaivalla kestää 4 päivää saapua luoksesi ja taas 4 päivää päästäkseen takaisin satamaan. Helikopterilla ei pääse sinne, mikään lentokone ei pysty laskeutumaan sinne. Taoin eteenpän suuressa myrskyssä. Tuuli oli 80 solmua mikä oli liian kova sekä alukselle että minulle. Aallot olivat jo 12-15 metriä korkeita rikkoutuvan aallonharjan usva puhalsi vaakasuorassa kuten lumi pyryttää. Jos purjehtisin liian hitaasti, myrsky nielaisisi meidät ja joko kaataisi tai murskaisi meidät. Pidin kirjaimellisesti kiinni elämästäni. olin veitsenterällä. Vauhtia tarvittiin, mutta se toi mukanaan toisen vaaran. Tiedämme kaikki, minkälaista on ajaa autoa 30-60 km/h. Se ei ole stressaavaa. Pystymme keskittymään. Voimme avata radion. Muuta nopeus 80-110 km/h, kiihdytä 120-160 km/h. Silloin on valkoiset rystyset ja roikut ratista. Kuvittele tuo auto pois tieltä ja yöaikaan, poista tuulilasinpyyhkijät ja tuulilasi, ajovalot sekä jarrut. Sellaista se oli Eteläisellä jäämerellä. (Naurua) (Aplodeja) Voitte kuvitella, miten vaikeaa olisi nukkua tuollaisessa tilanteessa jopa matkustajana. Mutta et ole matkustaja. Olet aluksessa yksin ja pystyt juuri nousta seisomaan ja sinun on tehtävä joka ikinen päätös. Olin täysin uupunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Kahdeksan purjeen vaihtoa 12 tunnin aikana. Pääpurje painoi kolme kertaa oman painoni verran ja jokaisen vaihdon jälkeen romahdin lattialle läpimärkänä hiestä tässä jäätävässä meri-ilmassa, polttava tunne kurkussani. Mutta siellä vaikeimmatkin hetket saivat rinnalleen hienoimpia hetkiä. Muutama päivä myöhemmin pääsimme vaikealta alueelta pois. Vastoin kaikkia odotuksia olimme ennätysaikaa edellä juuri tuon alueen takia. Taivas kirkastui, sade loppui, silmänräpäyksessä pelottava meri ympärillämme oli muuttunut uskomattoman kauniiksi kuun valaisemiksi vuoriksi. Sitä on vaikea selittää, mutta siellä ollessa vallitsee erilainen tila. Alus on koko maailmasi, lähtiessä ottamasi asiat ovat ainoat mitä sinulla on mukana. Jos sanoisin teille, "Menkää Vancouveriin, kerätkää kaikki mitä tarvitsette selviytyäksenne seuraavat 6 kuukautta," se on melkoinen tehtävä. Kaikki ruoka, polttoaine, vaatteet, jopa vessapaperi ja hammastahna. Niin me teimme ja lähdettyämme käytimme hallitusti kaiken viimeisen dieselpisaraan ja ruokapakkauseen asti. Mikään muu kokemus elämässäni ei olisi voinut antaa minulle parempaa käsitystä määritelmälle "rajallinen." Kaikki mitä on on kaikki mitä on. Ei ole enempää. En koskaan aikaisemmin ollut joutunut kuvailemaan sitä rajallisuutta, jota tunsin aluksella, kunnes maalissa astuin aluksesta tehden uuden maailmanennätyksen. (Aplodeja) Yllättäen osasin yhdistää pisteet. Globaali taloutemme ei ollut poikkeus. Se on täysin riippuvainen rajallisista raaka-aineista, joita meillä on kerran ihmiskunnan historiassa. Se oli jotain, mitä en olisi uskonut kokevani, ja minulla oli kaksi mahdollisuutta: joko tarttuisin mahdollisuuteen, oppisin siitä lisää, tai en tarttuisi siihen ja jatkaisin unelmatyöni parissa purjehtien ympäri maailmaa. Valitsin ensimmäisen. Tartuin mahdollisuuteen ja aloitin uuden matkan oppien, puhuen toimitusjohtajille, asiantuntijoille, tutkijoille, ekonomeille ymmärtääkseni kuinka globaali taloutemme toimi. Uteliaisuuteni vei minut erikoisiin paikkoihin. Tämä kuva on otettu hiilenpolttolaitokselta. Olin lumoutunut hiilestä, globaalin energian perustasta, mutta aihe koski myös perhettäni. Isoisoisäni oli hiilikaivostyöläinen, hän vietti elämästään 50 vuotta maan alla. Tässä on kuva hänestä ja kun näette tämän, näette jonkun toiselta ajalta. Kukaan ei enää vedä housujaan noin ylös. (Naurua) Tässä olen isoisoisäni kanssa nuo eivät ole hänen oikeat korvansa. (Naurua) Olimme läheisiä. Muistan kuunnelleeni kaivostarinoita hänen polvellaan. Hän puhui maanalaisesta toveruudesta, kaivosmiehet säästivät leivänmurusiaan antaakseen ne poneille, jotka työskentelivät maan alla. Tuntuu kuin se kaikki olisi tapahtunut eilen. Oppimismatkallani menin Maailman Hiiliyhdistyksen kotisivuille; keskellä kotisivuja luki, "Hiiltä on jäljellä noin 118 vuodeksi." Ajattelin itsekseni, että se oli yli oman elinaikani, se oli parempi luku kuin jäljellä olevan öljyn määrä. Laskin ja huomasin, että isoisoisäni oli syntynyt juuri 118 vuotta ennen tuota vuotta, istuin hänen polvellaan, kunnes olin 11-vuotias, ymmärsin sen olevan mitätöntä mitattuna niin ajassa kuin historiassakin. Se sai minut tekemään yllättävän päätöksen. Jättäisin purjehduksen taakseni ja keskittyisin suurimpaan kohtaamaani haasteeseen: globaalin taloutemme tulevaisuuteen. Huomasin pian, että se ei koskenut pelkästään energiaa. Se koski myös raaka-aineita. Vuonna 2008 aloitin luonnontieteen opinnot katsoakseni, montako vuotta meillä oli jäljellä arvomateriaaleja, joita louhimme maasta; kuparia 61 vuotta, tinaa ja sinkkiä 40, hopeaa 29. Nämä luvut eivät ole tarkkoja, mutta tiedämme niiden olevan rajallisia. Meillä on käytettävissä ne vain kerran. Silti näiden materiaalien käyttönopeus on kasvanut nopeasti, eksponentiaalisesti. Maailmassa oli enemmän ihmisiä, enemmän tavaraa, olemme nähneet 100 vuoden hintaromahdukset noiden perustavaroiden kadotessa vain 10 vuodessa. Ja tämä vaikuttaa meihin kaikkiin. Se on tuonut hintoihin niin suurta epävakaisuutta, että vuonna 2011 keskivertoeurooppalainen autovalmistaja näki raaka-ainemateriaalien hintojen kasvavan 500 miljoonaan euroon pyyhkien pois puolet heidän operatiivisista voitoistaan, joihin heillä ei ollut minkäänlaista kontrollia. Mitä enemmän opin, sitä enemmän muutin omaa elämääni. Aloin matkustaa ja kuluttamaa vähemmän. Vähemmän tekemällä koin tekeväni sitä mitä meidän pitikin. Mutta se ei ollut helppoa. Se ei tuntunut oikealta. Tuntui kuin ostaisimme itsellemme lisää aikaa. Kituutimme asioita hieman pidempään. Vaikka jokainen muuttaisi tapojaan, se ei ratkaisisi itse ongelmaa. Se ei korjaisi systeemiä. Se oli elintärkeä muutos, mutta mikä minua kiehtoi oli muutos mille? Mikä voisi oikeasti toimia? Itse systeemi, jossa elämme on pohjimmiltaan virheellinen. Ymmärsin lopulta, että tapa, jolla taloutemme toimii, tapa, jolla taloutemme on rakennettu, on itsessään systeemi. Merellä minun oli ymmärrettävä monimutkaisia systeemejä. Minulle tuli paljon tietoa, joka täytyi prosessoida, ja minun piti ymmärtää systeemiä voittaakseni. Minun täytyi olla selvillä kaikesta. Ymmärsin globaalitaloutemme olevan samanlainen systeemi, mutta joka ei toimi pitkällä aikavälillä. Olemme parannelleet lineaarista taloutta viimeiset 150 vuotta ottamalla raaka-ainetta maasta, valmistamme siitä jotain ja lopulta heitämme sen pois, toki kierrätämme osan mutta vain saadaksemme jotain lisää. Taloutemme ei voi jatkaa näin pitkällä aikavälillä, ja jos tiedämme, että meillä on rajallinen määrä raaka-aineita, miksi rakentaisimme talouden, joka kuluttaa asioita ja joka saa aikaan jätettä? Elämää on ollut miljardeja vuosia, se on mukautunut käyttämään raaka-aineita tehokkaasti. Se on monimutkainen systeemi, mutta siinä ei tule yhtään jätettä. Kaikki on yhteydessä keskenään. Se ei ole lineaarista vaan kiertotaloutta. Olin innoissani. Tiesin tarkalleen, mihin olisimme suuntaamassa. Jos loisimme talouden, joka hyödyntäisi asioita käyttämättä niitä loppuun, voisimme luoda kestävän tulevaisuuden. Olin innoissani. Tämä oli jotain minkä vuoksi työskennellä. Tiesimme mihin suuntaisimme. Täytyi vain selvittää miten sinne päästäisiin, ja tämän takia loimme Ellen MacArthur -säätiön syyskuussa 2010. Monet koulukunnat kannattivat tätä mallia teollinen symbioosi, suoritustalous, jakamistalous, biomimiikka ja tietenkin "kehdosta-kehtoon" kestävyyden malli. Raaka-aineet määritellään joko teknisesti tai biologisesti, jätteet suunniteltaisiin kokonaan pois. Meillä olisi systeemi, joka voisi toimia pitkäaikaisesti. Miltä tällainen talous näyttäisi? Emme ehkä ostaisi valotuotetta vaan maksaisimme valopalvelusta ja valmistajat palauttaisivat materiaalin takaisin käyttöön ja muuttaisivat valoasennuksia kun saisimme tehokkaampia tuotteita. Mitä jos pakkaukset olisivat myrkyttömiä ja liukenesivat veteen ja voisimme jopa juoda sitä. Ei syntyisi jätettä. Mitä jos moottorit olisivat uudelleenrakennettavissa voisimme ottaa uudelleen käyttöön samoja komponenttiosia, voisimme pienentää energiantarvetta. Mitä jos voisimme uudelleenkäyttää virtapiirejä ja ottaa niissä käytettävät materiaalit uusiokäyttöön? Mitä jos voisimme kerätä ruokajätteet ja ihmisjätökset? Ja muuttaisimme ne apulannaksi, lämmöksi, energiaksi, yhdistäisimme ne takaisin ravintoainesysteemiin ja lisäisimme luonnollista pääomaa? Entä autot -- tahdomme liikkua paikasta toiseen. Meidän ei tarvitse omistaa niissä olevia materiaaleja. Voisiko autoista tulla palvelu joka mahdollistaisi liikkuvuuden tulevaisuudessa? Nämä ideat kuullostavat ihmeellisiltä, mutta ne ovat totta tänä päivänä ja ne ovat kiertotalouden kärkipäässä. Meidän tulee laajentaa ja porrastaa ne käyttöön. Kuinka voisimme siirtyä lineaarisesta kiertotalouteen? Minä ja säätiötiimi ajattelimme, että ehkä haluaisimme työskennellä maailman kärkiyliopistojen, johtavien yritysten, suurimpien puhujien ja hallitusten kanssa. Voimme työskennellä parhaimpien analyytikkojen kanssa ja esittää heille kysymyksiä "Voiko kiertotaloudella kasvattaa resurssirajaa? Voidaanko sillä uudelleenrakentaa luonnollista pääomaa? Voiko se korvata nykyiset kemikaaliset apulannat?" Vastaus on kyllä. Voisimme myös korvata nykyisten apulantojen käytön jopa 2,7-kertaisesti. Mutta mikä kiertotaloudessa inspiroi eniten on sen kyky inspiroida nuoria ihmisiä. Kun he näkevät talouden pyöreän linssin läpi he näkevät silmänkantamattomiin mahdollisuuksia. He voivat käyttää luovuuttaan ja tietämystään uudelleenrakentaakseen koko systeemin se odottaa ottajaansa tällä hetkellä. Mitä nopeammin teemme tämän sitä parempi. Voimmeko siis saavuttaa tämän heidän elinaikanaan? Onko se oikeasti mahdollista? Uskon, että on. Isoisoisäni aikakautena mikä tahansa oli mahdollista. Hänen syntyessään maailmassa oli vain 25 autoa, ne oli vasta keksitty. Hänen ollessa 14-vuotias, lensimme 1. kertaa historiassa. Nyt on 100 000 lupalentoa joka ikinen päivä. Hänen ollessa 45-vuotias rakensimme 1. tietokoneen. Moni sanoi, että se ei olisi pysyvää, mutta se oli, ja vain 20 vuotta myöhemmin valmistimme mikrosirun, joita on tänään tässäkin huoneessa tuhansia. Kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaa valmistimme 1. kännykän. Se ei ollut silloin kovin liikuteltava, mutta nykyään se on. Isoisoisäni kuollessa tuli Internet. Nykyään voimme tehdä mitä vaan, mutta mikä tärkeämpää, nyt meillä on suunnitelma. Kiitos. (Aplodeja)