Kehoonsa lukittu isäni liitelee vapaana

Vuonna 2011 Ronnie Cahana sai vakavan aivoverenvuodon, jonka seurauksena hän sai locked-in-oireyhtymän. Hän oli silmiään lukuun ottamatta täysin halvaantunut. Tällainen saattaisi pirstoa ihmisen henkisen tilan, mutta Cahana löysikin rauhan. Ulkoinen lörpöttely vaimeni ja hän rakastui elämään ja kehoonsa uudelleen. Vakavassa ja tunteikkaassa puheessaan hänen tyttärensä Kitra kertoo kuinka hänen isänsä auttoi ja ohjasi muita, vaikka oli itse toivottomalta näyttävässä tilassa. Hän kertoo myös kuinka hän dokumentoi isänsä henkisiä kokemuksia.

Tunnen miehen, joka liitelee
kaupungin yllä joka yö.

Unelmissaan hän pyörii ja kieppuu

ja suutelee maata varpaillaan.

Kaikki on liikettä, hän vakuuttaa,

jopa halvaantunut keho,
kuten hänen omansa.

Tämä mies on isäni.

Kolme vuotta sitten, kun sain tietää,

että isäni on saanut vakavan
aivohalvauksen,

joka sijaitsee aivorungossa,

kävelin hänen huoneeseensa

Montrealin neurologisen instituutin
teho-osastolle,

ja löysin hänet makaamasta
kuoleman hiljaa,

sidottuna hengityskoneeseen.

Halvaus oli kulkenut hitaasti
yli hänen ruumiinsa,

alkaen varpaista, sitten jalat,

vartalo, sormet ja käsivarret.

Se löysi tiensä hänen kaulalleen

vieden häneltä kyvyn hengittää,

ja pysähtyi juuri hänen silmiensä
alapuolelle.

Hän ei menettänyt tietoisuuttaan
missään vaiheessa.

Pikemminkin hän katseli sisältäpäin,

kun hänen kehonsa lopetti toimintansa,

raaja raajalta,

lihas lihakselta.

Siinä teho-osaston huoneessa,
kävelin isäni luo,

ja vapisevalla äänellä kyynelten läpi,

aloin luetella aakkosia.

A, B, C, D, E, F, G,

H, I, J, K.

K:n kohdalla hän räpäytti silmiään.

Aloitin alusta.

A, B, C, D, E, F, G,

H, I.

Hän räpäytti uudelleen I:n kohdalla,

sitten T:n, sitten R:n, ja A:n:

Kitra.

Hän sanoi: "Kitra, kaunokaiseni, älä itke.

Tämä on siunaus."

Ei ollut kuultavaa ääntä, mutta isäni

huusi nimeni voimakkaasti.

Vain 72 tuntia hänen
aivohalvauksestaan

hän oli jo hyväksynyt

kehonsa täydellisen toimimattomuuden.

Huolimatta äärimmäisen huonosta
fyysisestä tilastaan,

hän oli täysin läsnä kanssani,

ohjaten, hoivaten,

ja oli isäni kuten ennenkin,

tai ehkä enemmän kuin ennen.

Locked-in-oireyhtymä on

monen ihmisen pahin painajainen.

Ranskassa sitä on toisinaan kutsuttu

"sairaudeksi, joka hautaa elävältä."

Kirjaimellisesti, "sairaus,
joka ympäröi elävän muurein."

Monille ihmisille, ehkä useimmille,

halvaus on sanoinkuvaamaton kauhu,

mutta isäni ei kokenut

elimistönsä toiminnan menettämistä

loukkuun jäämisen tunteena,

vaan pikemminkin psyyken kääntymisenä
sisään päin,

ulkoisen hälinän vaimenemisena,

oman mielen syvimpien syövereiden
kohtaamisena,

ja siinä paikassa,

rakastumisena uudelleen elämään
ja omaan kehoon.

Rabbina ja hengellisenä ihmisenä,

joka keikkui mielen ja kehon,
elämän ja kuoleman välillä,

halvaus avasi hänelle uuden tietoisuuden.

Hän ymmärsi, ettei hänen enää tarvitse

jumaluutta löytääkseen,

etsiskellä aineellisen tuolta puolen.

"Paratiisi on tässä kehossa.

Se on tässä maailmassa," hän sanoi.

Nukuin isäni vieressä ensimmäiset
neljä kuukautta,

ja huolehdin niin paljon kun pystyin

hänen pienimmistäkin epämukavuuksistaan,

ja ymmärsin ihmisen syvän pelon,

ettei pysty hälyttämään apua.

Äitini, sisareni, veljeni ja minä,

me ympäröimme hänet parantavaan koteloon.

Meistä tuli hänen puhetorvensa,

vietimme tuntikausia joka päivä
luetellen aakkosia,

kun hän kuiskasi takaisin saarnoja

ja runoja räpyttämälllä silmiään.

Hänen huoneestaan tuli parantava
temppelimme.

Hänen sänkynsä vierustasta tuli
paikka heille,

jotka etsivät neuvoja ja henkistä
opastusta, ja kauttamme

isäni pystyi puhumaan

ja ylentämään mieliä,

kirjain kirjaimelta,

räpäys räpäykseltä.

Kaikesta maailmassamme tuli
hidasta ja lempeää,

vuodeosaston häly, draama ja kuolema

vaimenivat taustalle.

Luen teille ensimmäiset asiat,

jotka litteroimme aivohalvausta
seuranneella viikolla.

Hän laati kirjeen,

joka oli osoitettu hänen
synagogansa seurakunnalle,

se päättyi seuraaviin riveihin:

"Kun niskassani räjähti,

astuin toiseen ulottuvuuteen:

järjestäytymättömään, planeettojen
väliseen alkutilaan.

Universumit avautuvat ja sulkeutuvat
alituiseen.

On paljon alemmalla tasolla olevia,

jotka lopettavat kasvamisen.

Viime viikolla minut saatettiin
niin alas,

mutta tunsin isäni käsivarret
ympärilläni,

ja isäni toi minut takaisin."

Silloin kun emme olleet hänen äänensä,

olimme hänen jalkansa ja kätensä.

Liikuttelin niitä samoin kuin tiesin,
että olisin halunnut

omia käsiäni ja jalkojani liikuteltavan,

jos ne olisivat paikoillaan koko päivän.

Muistan kun pidin hänen sormiaan
kasvojeni lähettyvillä,

taivuttelin jokaista niveltä pitääkseni
ne pehmeinä ja notkeina.

Pyysin häntä kerta toisensa jälkeen

kuvittelemaan liikkeen,

katsomaan sisäisin silmin kun sormi taipuu

ja ojentuu, ja seuraamaan kuvitelmaa

mielessään.

Sitten eräänä päivänä näin
sivusilmälläni

hänen kehonsa kiemurtelevan
kuin käärme,

tahaton kouristus kulki hänen

raajoissaan.

Aluksi luulin, että se oli vain omaa
kuvitelmaani,

olin käyttänyt niin paljon aikaa
huolehtiessani hänen kehostaan,

että halusin epätoivoisesti nähdä siinä
edes jonkin itsenäisen reaktion.

Mutta hän kertoi tuntevansa kihelmöintiä,

sähköisiä kipinöitä,

aivan hänen ihonsa pinnan alla.

Seuraavina viikkoina hänen lihaksissaan

alkoi tuntua aavistuksen lihasvastusta.

Yhteyksiä oli syntynyt.

Keho oli hitaasti ja lempeästi heräämässä,

raaja raajalta, lihas lihakselta,

nykäys nykäykseltä.

Dokumenttivalokuvaajana

tunsin tarvetta kuvata

hänen jokaisen liikahduksensa,

kuin vastasyntyneen äiti.

Kuvasin hänen ensimmäisen
omin voimin ottamansa henkäyksen,

juhlahetken sen jälkeen kun hän osoitti

lihasvastusta ensimmäistä kertaa,

uudet mukautetut teknologia, jotka toivat

hänelle enemmän riippumattomuutta.

Kuvasin hoitoa ja rakkautta,

jotka ympäröivät häntä.

Mutta kuvani kertoivat vain
ulkoisen tarinan

miehestä makaamassa sairaalan sängyssä

hengityskoneeseen kytkettynä.

En pystynyt kuvaamaan hänen
sisäistä tarinaansa,

joten aloin etsiä uutta
visuaalista kieltä,

joka pyrkisi kuvaamaan hänen

hetkellisiä henkisiä kokemuksiaan.

Lopuksi haluan jakaa kanssanne

videon sarjasta, jota olen työstänyt,

ja joka pyrkii kuvaamaan välitilan
hitautta,

jonka isäni on kokekunut.

Kun hän alkoi saada takaisin
hengityskykyään,

aloin nauhoittaa hänen ajatuksiaan,

ja videossa kuuluva ääni

on hänen omansa.

(Video) Ronnie Cahana:
Sinun täytyy uskoa

olet halvaantunut

neliraajahalvaantuneen

osassa.

MInä en.

Mielessäni

ja unissani

joka yö

minä, Chagagall-mies, liihottelen

kaupungin yllä

pyörin ja kiepun

varpaani suutelevat lattiaa.

Ihmistä ei ole

ilman liikettä.

Kaikki on liikkeessä.

Sydän pumppaa.

Keho kohoilee.

Suu liikkuu.

Me emme koskaan seisahdu.

Elämä kulkee riemukkaasti ylös ja alas.

Kitra Cahana: Useimmilla meistä

lihakset alkavat nykiä ja liikkua

paljon ennen kuin olemme tietoisia,

mutta isäni kertoo, että hän on
etuoikeutettu

elämään ihmiskokemuksen

äärirajoilla.

Kuin astronautti, joka näkee
perspektiivistä,

jonka vain harvat meistä pääsevät
jakamaan,

hän ihmettelee ja katselee

kuin ottaisi ensi henkäyksiään

ja haaveilee ryömivänsä takaisin kotiin.

Näin alkaa elämä 57-vuotiaana, hän sanoo.

Taaperolla ei ole asennetta
olemassaoloonsa,

mutta mies jatkaa sitkeästi maailmassaan
päivästä toiseen.

Vain harva meistä kohtaa
fyysisiä rajoituksiaan

siinä määrin kuin isäni,

mutta meillä kaikilla on halvaantumisen

hetkiä elämässämme.

Minä kohtaan toistuvasti seiniä,

jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä

mutta isäni väittää,

ettei ole umpikujia.

Sen sijaan hän kutsuu minut
paranemisen avaruuteensa

antamaan parasta itsestäni,

ja hän antaa parastaan minulle.

Hänelle halvaantuminen oli avautuminen.

Se oli mahdollisuus toipua,

herättää uudelleen elämän voima,

olla hiljaa itsekseen tarpeeksi pitkään

niin, että rakastuu koko

luomisen jatkumoon.

Nykyisin isäni ei ole enää
suljettuna itseensä.

Hän liikuttaa kaulaansa vaivattomasti,

hänen ruokintaletkunsa on poistettu,

hän hengittää omilla keuhkoillaan,

puhuu hitaasti omalla hiljaisella äänellään,

ja hän työskentelee joka päivä

saadakseen lisää liikettä
halavaantuneeseen kehoonsa.

Mutta työ ei tule koskaan valmiiksi.

Kuten hän sanoo: "Asun rikkinäisessä
maailmassa,

jossa on pyhää työtä tehtäväksi."

Kiitos.

(Suosionosoituksia)