Leslie Morgan Steiner: Miksi perheväkivallan uhrit eivät lähde?

Leslie Morgan Steiner oli "hullussa rakkaudessa" -- siis päätä pahkaa rakastuneena mieheen, joka säännöllisesti pahoinpiteli häntä ja uhkaili häntä. Steiner kertoo synkän tarinan suhteestaan, korjaten väärinkäsityksiä, joita useilla ihmisillä on perheväkivallan uhreista, ja selittäen miten me kaikki voimme auttaa rikkomaan hiljaisuuden. (Filmattu TEDxRainier -tapahtumassa.)

Olen täällä kertoakseni teille ikävästä kysymyksestä,

johon on yhtä ikävä vastaus.

Aiheenani on perheväkivallan salaisuudet,

ja kysymys, johon haluan vastata,

on sama, jonka kaikki aina kysyvät:

Miksi hän jää?

Miksi kukaan jäisi suhteeseen häntä hakkaavan miehen kanssa?

En ole psykiatri, sosiaalityöntekijä

tai perheväkivallan asiantuntija.

Olen vain nainen, jolla on tarina kerrottavanaan.

Olin 22-vuotias. Olin juuri valmistunut Harvardista.

Olin muuttanut New Yorkiin ensimmäiseen työpaikkaani

kirjoittajana ja toimittajana Seventeen-lehdessä.

Asuin ensimmäisessä huoneistossani,

minulla oli ensimmäinen pieni vihreä American Express,

ja minulla oli erittäin iso salaisuus.

Salaisuuteni oli, että tämä ase

oli ladattu reikäpääluodeilla ja mies, jota pidin

sielunkumppaninani, osoitti sillä minua päähän

useita, useita kertoja.

Mies, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta,

piti asetta päätäni vasten ja uhkasi tappaa minut

useammin kuin voin edes muistaa.

Olen täällä kertoakseni teille tarinan hullusta rakkaudesta,

psykologisesta ansasta naamioituneena rakkaudeksi,

johon miljoonat naiset ja jopa jotkut miehet

jäävät joka vuosi.

Se saattaa jopa olla sinun tarinasi.

En näytä tyypilliseltä perheväkivallasta selvinneeltä.

Minulla on kandidaatin tutkinto englannin kielestä Harvardista,

MBA-tutkinto Wharton Business Schoolista.

Olen työskennellyt suurimman osan urastani Fortune 500 -listan yhtiöissä,

mukaan lukien Johnson & Johnson, Leo Burnett ja The Washington Post.

Olen ollut lähes 20 vuotta naimissa toisen mieheni kanssa,

ja meillä on kolme yhteistä lasta.

Koirani on musta labbis, ja ajan Honda Odyssey -tila-autoa.

(Naurua)

Ensimmäinen viestini teille on, että

perheväkivaltaa tapahtuu kaikille --

kaikille roduille, uskonnoille, tulotasosta ja koulutuksesta riippumatta.

Sitä on kaikkialla.

Ja toinen viestini on, että kaikki kuvittelevat

perheväkivallan tapahtuvan naisille,

että se on naisten ongelma.

Ei suoranaisesti.

Yli 85 prosenttia pahoinpitelijöistä on miehiä, ja perheväkivaltaa

tapahtuu vain läheisissä, riippuvaisissa, pitkissä suhteissa,

toisin sanoen, perheissä,

viimeisessä paikassa, mistä odottaisi löytyvän väkivaltaa,

mikä on yksi syy, miksi perheväkivalta on niin hämmentävää.

Olisin kertonut teille, että olen viimeinen henkilö maailmassa,

joka jäisi suhteeseen hakkaavan miehen kanssa,

mutta itse asiassa olin hyvin tyypillinen uhri ikäni takia.

Olin 22, ja Yhdysvalloissa

naiset 16:n ja 24:n välillä ovat kolme kertaa todennäköisemmin

vaarassa joutua perheväkivallan uhriksi

kuin muun ikäiset naiset,

ja yli 500 naista ja tyttöä siinä iässä joutuu

Yhdysvalloissa väkivaltaisten partnereidensa tappamiksi joka vuosi,

poikaystävien ja aviomiesten.

Olin myös hyvin tyypillinen uhri, koska en tiennyt mitään

perheväkivallasta, sen varomerkeistä tai muodoista.

Tapasin Conorin kylmänä, sateisena tammikuun iltana.

Hän istui viereeni New Yorkin metrossa,

ja hän alkoi jutustella kanssani.

Hän kertoi kaksi asiaa.

Yksi oli, että hänkin oli juuri valmistunut Ivy Leaguen koulusta,

ja että hän työskenteli hyvin vaikuttavassa Wall Streetin pankissa.

Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki tuona ensimmäisessä tapaamisessa

se kuinka fiksu ja hauska hän oli,

ja hän näytti ihan maalaispojalta.

Hänellä oli isot omenan muotoiset posket,

ja pellavatukka,

ja hän vaikutti niin ihanalta.

Conorin yksi ovelimmista teoista heti alusta asti

oli uskotella minulle, että olin hallitseva osapuoli suhteessamme.

Hän teki sen erityisesti suhteen alussa

idolisoimalla minua.

Kun aloimme seurustella, hän rakasti kaikkea minussa,

sitä, että olin fiksu, olin käynyt Harvardin,

sitä, että olin innostunut auttamaan teinityttöjä ja olin innostunut työstäni.

Hän halusi tietää kaiken perheestäni

ja lapsuudestani ja toiveeni ja unelmani.

Conor uskoi minuun kirjoittajana ja naisena

tavalla, jolla kukaan muu ei koskaan ollut uskonut.

Hän myös loi maagisen luottamuksen ilmapiirin keskellemme

tunnustamalla salaisuutensa,

joka oli, että hyvin nuoresta, nelivuotiaasta asti,

häntä oli julmasti ja toistuvasti fyysisesti pahoinpidelty

hänen isäpuolensa toimesta,

ja pahoinpitely oli muuttunut niin pahaksi, että hänen oli lopetettava koulu kahdeksannella luokalla,

vaikka hän oli hyvin älykäs,

ja hän oli käyttänyt lähes 20 vuotta elämänsä uudelleenrakentamiseen.

Siksi hänen Ivy League -tutkintonsa,

työnsä Wall Streetillä ja hänen kirkas hieno tulevaisuutensa

merkitsivät niin paljon hänelle.

Jos olisitte kertoneet minulle,

että tämä älykäs, hauska, herkkä mies, joka jumaloi minua,

tulisi yhtenä päivänä määräämään siitä käytänkö meikkiä,

kuinka lyhyitä hameeni ovat,

missä asun, mitä työtä teen,

ketkä ovat ystäviäni ja missä vietän Jouluni,

olisin nauranut teille,

koska silloin alussa väkivallasta ja määräilystä tai vihasta

ei näkynyt merkkiäkään Conorissa.

En tiennyt, että ensimmäisessä vaiheessa

kaikissa perheväkivaltasuhteissa

on uhrin vietteleminen ja hurmaaminen.

En myöskään tiennyt, että seuraava askel on uhrin eristäminen.

Conor ei tietenkään tullut kotiin yhtenä päivänä ja ilmoittanut:

"Hei, kaikki tämä Romeo ja Julia -juttu on ollut kivaa,

mutta nyt siirrymme seuraavaan vaiheeseen,

jossa eristän sinut ja aloitan pahoinpitelyn" -- (Naurua) --

"Joten haluan sinut ulos

tästä huoneistosta, jossa naapurit kuulevat

sinun huutavan, ja pois tästä kaupungista,

jossa ystävät ja tuttavat voivat nähdä mustelmat."

Sen sijaan Conor tuli kotiin yksi perjantai-ilta

ja kertoi minulle ottaneensa

lopputilin unelmatyöstään,

lopettaneensa työnsä minun vuokseni,

koska tunsi itsensä niin rakastetuksi,

ettei hänen enää tarvinnut todistella itselleen Wall Streetillä,

hän vain halusi pois kaupungista

ja pois hänen pahoinpitelevästä, toimimattomasta perheestään,

ja muuttaa pieneen kaupunkiin Uudessa-Englannissa,

missä hän voisi aloittaa elämänsä uudelleen minun kanssani.

New Yorkista lähteminen ja unelmatyöni jättäminen

ei todellakaan ollut sitä mitä halusin,

mutta ajattelin, että sielunkumppaninsa vuoksi

pitää tehdä uhrauksia, joten jätin työni,

ja Conor ja minä lähdimme Manhattanilta yhdessä.

En arvannut, että olin kiinni hullussa rakkaudessa,

että olin kävelemässä huolellisesti valmisteltuun

fyysiseen, taloudelliseen ja psykologiseen ansaan.

Seuraavassa vaiheessa perheväkivaltakuviossa

otetaan esiin väkivallan uhka

ja katsotaan miten nainen reagoi.

Ja siinä vaiheessa nuo aseet tulivat kuvaan.

Heti kun muutimme Uuteen-Englantiin --

siihen paikkaan, jossa Conorin piti tuntea olonsa niin turvalliseksi --

hän osti kolme asetta.

Hän piti yhtä automme hansikaslokerossa.

Hän piti yhtä sänkymme tyynyjen alla,

ja kolmatta hän piti koko ajan taskussaan.

Ja hän sanoi tarvitsevansa niitä aseita

lapsuuden traumansa takia.

Hän tarvitsi niitä turvakseen.

Mutta ne aseet olivat todellisuudessa viesti minulle,

ja vaikka hän ei vielä ollut nostanut kättään minua vastaan,

olin jo suuressa vaarassa joka päivän jokaikinen minuutti.

Conor satutti minua fyysisesti

viisi päivää ennen häitämme.

Kello oli seitsemän aamulla. Olin yöpaidassani.

Yritin saada loppuun yhtä kirjoitustani,

ja hermostuin,

ja Conor käytti äksyyttäni tekosyynä

laittaa kätensä kurkkuni ympärille

ja kuristaa niin tiukasti, etten voinut hengittää tai huutaa,

ja hän käytti kuristusotetta

hakatakseen päätäni seinään.

Viisi päivää myöhemmin kymmenen mustelmaa kaulassani olivat juuri hälventyneet

ja laitoin äitini hääpuvun päälleni

ja menimme naimisiin.

Huolimatta kaikesta tapahtuneesta

olin varma, että eläisimme onnellisina ikuisesti,

koska rakastin häntä ja hän rakasti minua niin paljon.

Ja hän oli hyvin, hyvin pahoillaan.

Hän oli vain ollut niin stressaantunut häistä

ja perheen tekemisestä kanssani.

Se oli yksittäinen tapahtuma,

eikä hän tulisi vahingoittamaan minua enää ikinä.

Se tapahtui kahdesti häämatkallamme.

Ensimmäisellä kerralla olin ajamassa salaiselle rannalle

ja eksyin,

ja hän löi minua päähän niin kovaa,

että pääni osui

ajajan puoleiseen ikkunaan.

Ja muutamaa päivää myöhemmin ajaessamme kotiin häämatkaltamme

hän hermostui liikenteeseen

ja heitti kylmän Big Macin naamaani.

Conor jatkoi hakkaamista kerran tai kaksi viikossa

avioliittomme seuraavan kahden ja puolen vuoden ajan.

Olin erehtynyt luulemaan, että olin ainoa

ja yksin tällaisessa tilanteessa.

Yksi kolmesta naisesta Amerikassa

kokee perheväkivaltaa tai vainoamista jossain vaiheessa elämäänsä

ja CDC raportoi, että 15 miljoonaa lasta

pahoinpidellään joka vuosi.

Joten itse asiassa olin hyvässä seurassa.

Takaisin kysymykseeni:

Miksi jäin?

Vastaus on helppo.

En tiennyt, että hän pahoinpiteli minua.

Vaikka hän piti ladattua asetta ohimollani,

työnsi minut alas portaita,

uhkasi tappaa koiramme,

veti avaimen auton käynnistyslukosta, kun ajoin moottoritiellä,

kaatoi kahvinpuruja päähäni,

kun olin pukeutumassa työhaastatteluun,

en kertaakaan ajatellut itseäni pahoinpideltynä vaimona.

Sen sijaan olin hyvin vahva nainen

rakastuneena syvästi ongelmaiseen mieheen,

ja olin maapallon ainoa ihminen,

joka voisi auttaa Conorin irti demoneistaan.

Toinen kysymys, jonka kaikki kysyvät, on:

miksei hän vain lähde?

Miksen vain kävellyt pois? Olisin voinut lähteä milloin vain.

Minusta se on surullisin ja kivuliain kysymyksistä, joita ihmiset kysyvät,

koska uhrit tietävät jotain, mitä kysyjät yleensä eivät:

On erittäin vaarallista erota pahoinpitelijästä.

Koska viimeinen askel perheväkivallan kuviossa

on tappaa uhri.

Yli 70 prosenttia perheväkivaltamurhista

tapahtuu, kun uhri on jättänyt suhteen,

kun hän on päässyt pois,

koska silloin pahoinpitelijällä ei ole mitään menetettävää.

Muita vaihtoehtoja on pitkäaikainen vainoaminen,

jopa pahoinpitelijän uudelleen avioiduttua;

taloudellisten resurssien evääminen;

ja perheoikeuden manipulointi

uhrin ja tämän lapsien pelottelemiseksi.

Lapsien, jotka on pakotettu tapaamisoikeuden perusteella

viettämään kahdenkeskistä aikaa

heidä äitiään hakanneen miehen kanssa.

Ja silti kysytään, miksei hän vain lähde?

Onnistuin lähtemään,

koska viimeinen sadistinen hakkaaminen

sai minut tiedostamaan tilanteeni.

Tajusin, että mies, jota rakastin niin paljon,

tappaisi minut, jos antaisin hänen tehdä niin.

Joten rikoin hiljaisuuden.

Kerroin kaikille:

poliisille, naapureille,

ystäville ja perheelleni, täysin tuntemattomille,

ja olen täällä tänään, koska te kaikki autoitte minua.

Tuppaamme stereotypioimaan uhreja

kauhistuttavina otsikkoina,

itsetuhoisina naisina, epäkelpoina.

Kysymys "Miksi hän jää?"

on koodi joillekin ajatella: "On hänen oma syynsä, jos hän jää",

ikään kuin uhrit tarkoituksella valitsisivat rakastua miehiin,

jotka aikovat tuhota heidät.

Julkaistuani kirjan "Crazy Love"

olen kuullut satoja tarinoita miehiltä ja naisilta,

jotka myös pääsivät ulos,

jotka oppivat korvaamattoman opetuksen,

ja jotka rakensivat elämänsä uudelleen -- ilontäytteiset, onnelliset elämät --

työntekijöinä, vaimoina ja äiteinä,

elämät ilman väkivaltaa, kuten minun.

Osoittautuu, että olen itse asiassa tyypillinen perheväkivallan uhri

ja tyypillinen siitä selviytyjä.

Menin uudelleen naimisiin kiltin ja hellän miehen kanssa,

ja meillä on nämä kolme lasta.

Minulla on se musta labbis ja tila-auto.

Mitä en enää ikinä tule kokemaan,

ikinä,

on ladattu ase ohimollani

jonkun minua muka rakastavan toimesta.

Juuri nyt ajattelette ehkä:

"Vau, kiehtovaa",

tai: "Vau, kuinka tyhmä hän oikein oli",

mutta koko ajan olen itse asiassa puhunut teistä.

Uskokaa pois, useat ihmiset

kuuntelemassa minua juuri nyt

ovat parhaillaan pahoinpitelyn uhreja,

tai heitä pahoinpideltiin lapsina,

tai he ovat pahoinpitelijöitä itse.

Pahoinpitely saattaa vaikuttaa tyttäreesi,

siskoosi, parhaaseen ystävääsi juuri nyt.

Onnistuin lopettamaan oman hullun rakkaustarinani

rikkomalla hiljaisuuden.

Rikon hiljaisuutta edelleen.

Tämä on tapani auttaa muita uhreja,

ja se on viimeinen pyyntöni teille.

Puhukaa tästä, mitä kuulitte tänään.

Pahoinpiteleminen kukoistaa vain hiljaisuudessa.

Teillä on voima lopettaa perheväkivalta

yksinkertaisesti tuomalla se valoon.

Me uhrit tarvitsemme kaikkia.

Tarvitsemme teitä kaikkia ymmärtämään

perheväkivallan salaisuudet.

Tuokaa pahoinpitely päivänvaloon puhumalla siitä

lastenne kanssa, työkavereiden,

ystävienne ja perheenne kanssa.

Hyäksykää selviytyjät ihanina, rakastettavina ihmisinä

tulevaisuus edessään.

Havaitkaa väkivallan varhaiset merkit

ja menkää tunnollisesti väliin,

liennyttäkää ne, osoittakaa uhreille turvallinen tie ulos.

Yhdessä voimme tehdä pedeistämme,

ruokapöydistämme ja perheistämme

turvallisia ja rauhallisia keitaita, joita niiden kuuluisi olla.

Kiitos.

(Aplodeja)