Tarkoituksellisen tietämättömyyden vaarat

Gayla Benefield teki vain työtään -- kunnes hänelle selvisi kaamea salaisuus, jonka vuoksi hänen kotikaupunkinsa kuolleisuus oli 80 kertaa korkeampi kuin missään muualla USA:ssa. Kun hän yritti kertoa siitä ihmisille, hän huomasi vielä sokeeraavamman asian: ihmiset eivät halunneet tietää. Margaret Heffernan osoittaa kuinka vaarallista on tarkoituksellinen tietämättömyys ja ylistää tavallisia ihmisiä kuten Benefield, jotka uskaltavat ottaa asian esille. (Kuvattu TEDxDanubiassa.)

USA:n luoteiskolkassa,

aivan Kanadan rajalla

on pieni kaupunki nimeltä Libby, Montana.

Sitä ympäröivät männyt ja järvet,

ihmeellinen koskematon luonto,

ja valtavat taivaaseen kurkottavat puut.

Ja siellä on pieni kaupunki nimeltä Libby,

missä kävin ja joka tuntuu yksinäiseltä,

vähän eristyksissä olevalta.

Libbyssä, Montanassa, on epätavallinen nainen

nimeltä Gayla Benefield.

Hän tunsi itsensä aina vähän ulkopuoliseksi,

vaikka oli asunut siellä lähes koko elämänsä,

nainen venäläistä sukua.

Hän kertoi, että koulussa

hän oli ainoa tyttö,

joka oli koskaan valinnut konepiirustuksen.

Myöhemmin hän kävi työkseen ihmisten kotona

lukemassa mittareita -- kaasumittareita, sähkömittareita.

Hän teki sitä keskellä päivää,

ja huomasi yhden asian:

keskellä päivää hän tapasi paljon miehiä,

jotka olivat kotona, keski-iän ylittäneitä,

ja moni heistä käytti happipulloa.

Se vaikutti hänestä oudolta.

Muutamaa vuotta myöhemmin hänen isänsä kuoli 59-vuotiaana,

viisi päivää ennen eläkkeelle jäämistä.

Kaivostyöntekijä.

Gayla ajatteli tämän olleen työstä loppuun kulunut.

Mutta muutama vuosi myöhemmin hänen äitinsä kuoli,

ja se vaikutti vielä oudommalta,

koska hänen äitinsä polveutui

suvusta, jossa kaikki vaikuttivat elävän ikuisesti.

Gaylan eno on elossa yhä edelleen

ja opettelee valssia.

Vaikutti järjettömältä, että Gaylan äiti

kuolisi niin nuorena.

Se oli poikkeavaa, ja hän pohti poikkemia.

Ja niinpä muitakin tuli hänen mieleensä.

Hän muisti,

kuinka hänen äitinsä katkaisi koipensa ja meni sairaalaan,

ja hänestä otettiin paljon röntgenkuvia.

Kaksi niistä oli jalasta, mikä oli järkevää,

mutta kuusi otettiin rintakehästä, mikä ei ollut.

Hän mietti yksityiskohtia

elämästään ja vanhempiensa elämästä,

yrittäen ymmärtää näkemäänsä.

Hän ajatteli kaupunkiaan.

Kaupungissa oli vermikuliittikaivos.

Vermikuliittia käytettiin maanparannusaineena,

jotta kasvit kasvaisivat nopeammin ja paremmin.

Vermikuliittia käytettiin eristeenä,

suuria määriä laitettiin kattoihin

lämmöneristeeksi Montanan pitkien talvien varalle.

Vermikuliittia oli leikkipaikoilla.

Sitä oli jalkapallokentällä.

Sitä oli luisteluradalla.

Ennen kuin hän alkoi tutkia asiaa, hän ei tiennyt,

että vermikuliitti on hyvin myrkyllinen asbestin muoto.

Kun asia selvisi hänelle,

hän alkoi kertoa kaikille,

mitä oli tapahtunut hänen vanhemmilleen

ja kaikille ihmisille, jotka hän näki happiletkuissaan

kotosalla iltapäivisin.

Mutta hän yllättyi.

Hän luuli, että ihmiset haluaisivat

tehdä asialle jotain,
mutta kukaan ei halunnut kuulla häntä.

Itse asiassa, hän ärsytti ihmisiä

kertoessaan tarinaansa yhä uudelleen

naapureilleen, ystävilleen, yhteisölle,

joten lopulta jotkut heistä

tekivät tarran,

jonka he liimasivat ylpeinä autojensa puskureihin:

"Kyllä, olen Libbystä, Montanassa,

ja ei, minulla ei ole asbestoosia."

Mutta Gayla ei lopettanut. Hän tutki edelleen.

Internetin tulo auttoi häntä paljon.

Hän puhui kaikille, joille pystyi.

Hän selitti, ja lopulta onni potkaisi,

kun kaupunkiin tuli tutkija

tutkimaan kaivostyön historiaa sillä alueella,

ja hän kertoi tälle tarinansa, ja aluksi, tietysti,

kuten kaikki muutkin, hän ei uskonut Gaylaa,

mutta hän meni takaisin Seattleen ja tutki asiaa omin päin,

ja tajusi, että Gayla oli oikeassa.

Nyt hänellä oli liittolainen.

Siitä huolimatta ihmiset eivät halunneet tietää asiasta.

He sanoivat: "Jos se olisi todella vaarallista,

joku olisi kertonut siitä meille."

"Jos kaikki kuolevat siksi,

lääkärit olisivat kertoneet meille."

Kovaan työhön tottuneet kaverit sanoivat:

"En halua olla uhri.

En voi olla uhri, ja sitä paitsi

joka alalla on onnettomuutensa."

Mutta Gayla jatkoi, ja lopulta hänen onnistui saada

valtiollinen taho vierailulle kaupunkiin

tutkimaan asukkaat --

15 000 ihmistä -- ja he saivat selville,

että kaupungin kuolleisuus oli

80 kertaa korkeampi kuin missään muualla USA:ssa.

Se tapahtui 2002, ja jopa silloin

kukaan ei nostanut kättään sanoakseen: "Gayla,

katso leikkikenttää, jossa lapsenlapsesi leikkivät.

Se on koristeltu vermikuliitilla."

Se ei ollut tietämättömyyttä.

Se oli tarkoituksellista tietämättömyyttä.

Tarkoituksellinen tietämättömyys on lakitermi, jonka mukaan

jos on tietoa, jonka saattaa tietää ja pitäisi tietää,

mutta jotenkin silti onnistuu olemaan tietämättä,

laki määrittelee ihmisen tarkoituksellisesti tietämättömäksi.

Ihminen on valinnut olla tietämättä.

Nykyään tarkoituksellista tietämättömyyttä on paljon.

Sinä näkee pankeissa,

kun tuhannet ihmiset kauppasivat asuntolainoja ihmisille,

joilla ei ollut niihin varaa.

Sitä näki pankeissa,

kun korkoja manipuloitiin

ja kaikki tiesivät, mitä tapahtuu,

mutta kaikki jättivät sen huomiotta tahallisesti.

Tarkoituksellista tietämättömyyttä näkee
katolisessa kirkossa,

jossa lasten hyväksikäyttötapauksista
vaiettiin vuosikymmeniä.

Tarkoituksellista tietämättömyyttä näki

Irakin sodan kynnyksellä.

Sitä löytyy tämän kaltaisissa suurissa mittasuhteissa,

ja sitä löytyy pienissä ympyröissä,

ihmisten perheissä, kotona, ja yhteisöissä,

ja erityisesti organisaatioissa ja laitoksissa.

Kun tarkoituksellista tietämättömyyttä on tutkittu yhtiöissä,

on kysytty esimerkiksi:

"Tapahtuuko parhaillaan sellaisia asioita,

joista ihmiset eivät uskalla puhua?"

Kun akateemikot ovat tehneet tällaisia tutkimuksia

USA:n suuryrityksissä,

kahdeksankymmentäviisi prosenttia ihmisistä sanoo kyllä.

He tietävät, että on olemassa ongelma,

mutta eivät sano mitään.

Kun toistin kokeen Euroopassa

kysyen samoja kysymyksiä,

löysin täsmälleen saman lukeman.

Kahdeksankymmentäviisi prosenttia.
Se on paljon hiljaisuutta.

Se on paljon piittaamattomuutta.

On mielenkiitoista, että mennessäni Sveitsiin,

minulle sanotaan: "Se on sveitsiläinen ongelma."

Kun menen Saksaan, he sanovat:
"Tämä on Saksan kansallistauti."

Ja Englannissa he sanovat:

"Kyllä, britit ovat erityisen pahoja tässä."

Todellisuudessa se on ihmisten ongelma.

Me kaikki olemme tietyissä olosuhteissa
tarkoituksellisesti tietämättömiä.

Tutkimuksien mukaan jotkut ihmiset ovat piittaamattomia,

koska pelkäävät. He pelkäävät kostoa.

Jotkut eivät piittaa, koska ajattelevat

sen olevan turhaa.

Mikään ei koskaan muutu.

Jos protestoimme Irakin sotaa vastaan,

mikään ei muutu, joten miksi vaivautua?

Parempi olla ajattelematta asiaa.

Yhä uudelleen törmään siihen, että

ihmiset sanovat: "Tiedäthän, että

ihmiset, jotka suostuvat näkemään ongelman,
ne ilmiantajat,

me kaikki tiedämme miten heille käy."

Ilmiantajista on kehitetty mytologioita,

joiden mukaan he ovat esimerkiksi kaikki hulluja.

Mutta ympäri maailman olen nähnyt

puhuessani ilmiantajien kanssa,

että he ovat hyvin uskollisia
ja usein hyvin konservatiivisia ihmisiä.

He ovat hyvin omistautuneita
laitoksille, joille työskentelevät,

ja he puhuvat ja

he vaatimalla vaativat muita näkemään ongelman,

koska he välittävät laitoksistaan niin paljon

ja haluavat pitää sen terveenä.

Toinen asia, mikä usein

sanotaan ilmiantajista on:
"Ei siinä ole järkeä,

kun katsoo mitä heille käy.

Heidät murskataan.

Kukaan ei halua itselleen sellaista kohtaloa."

Silti, puhuessani ilmiantajien kanssa,

yhä uudelleen kuulen ylpeyttä heidän äänessään.

Ajattelen Joe Darbya.

Muistamme kaikki kuvat Abu Ghraibista.

Ne järkyttivät koko maailmaa ja näyttivät millaista sotaa

käytiin Irakissa.

Mutta kuka muistaa Joe Darbyn,

hyvin kuuliaisen, hyvän sotilaan,

joka löysi nuo kuvat ja antoi ne eteenpäin.

Hän sanoi: "Kuule, en ole sellainen kaveri,

joka lavertelee ihmisistä, mutta jotkut asiat vain ovat liikaa.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa,

mutta tällaista ei voi sietää."

Puhuin Steve Bolsinin kanssa,
brittilääkärin,

joka viiden vuoden ajan yritti saada ihmiset tietoisiksi

vaarallisesta kirurgista, joka tappoi vauvoja.

Kysyin häneltä miksi,
ja hän sanoi:

"Itse asiassa se oli tyttäreni, joka sai minut tekemään sen.

Hän tuli luokseni yksi ilta, ja sanoi:

'Isi, et voi antaa niiden lasten kuolla.'"

Tai ajattelen Cynthia Thomasia,

lojaali sotilaan tytär ja sotilaan vaimo,

joka nähdessään ystäviensä ja sukulaistensa

tulevan takaisin Irakin sodasta, oli niin järkyttynyt

heidän psyykkisestä tilastaan

ja siitä, ettei armeija tunnistanut tai tunnustanut

traumaperäistä stressihäiriötä,

että hän perusti kahvilan keskelle armeijakaupunkia

antaakseen heille oikeudellista, psykologista ja
lääketieteellistä apua.

Hän kertoi minulle:
"Tiesitkös Margaret,

minulla oli aina tapana sanoa, etten tiedä
mitä haluan tehdä,

kun olen aikuinen.

Mutta löysin itseni tässä työssä,

enkä koskaan palaa ennalleni."

Meillä on nykyään niin paljon vapauksia,

niistä on taisteltu:

vapaus kirjoittaa ja julkaista ilman pelkoa sensuroinnista,

vapaus, jota ei ollut käydessäni täällä Unkarissa viimeksi;

vapaus äänestää, mistä naiset erityisesti

joutuivat kamppailemaan;

vapaus ihmisille etnisyyteen, kulttuuriin, ja

seksuaaliseen orientaatioon katsomatta
elää niin kuin he haluavat.

Mutta vapaus ei säily, jos sitä ei käytä,

ja niinpä ilmiantajat

ja ihmiset kuten Gayla Benefield

käyttävät vapauttaan, joka heille on suotu.

He ovat valmiita tiedostamaan,

että kyllä, tämä tulee aiheuttamaan riitaa,

ja kyllä, minulla tulee olemaan kiistaa

naapureiden, kollegoiden ja ystävien kanssa,

mutta tulen ratkaisemaan konfliktin.

Otan mukaan kieltäjät,

koska he tekevät perusteluistani parempia ja kestävämpiä.

Voin tehdä yhteistyötä vastustajien kanssa

tullakseni paremmaksi siinä, mitä teen.

Nämä ihmiset ovat tavattoman sisukkaita,

uskomattoman kärsivällisiä, ja he eivät suostu

olemaan sokeita ja pysymään hiljaa.

Käydessäni Libbyssä, Montanassa,

vierailin asbestoosiklinikalla,

jonka Gayla Benefield oli saattanut alkuun,

paikka, jonne ensimmäiset ihmiset,

jotka halusivat apua ja tarvitsivat lääkitystä,

menivät takaovesta,

koska eivät halunneet tunnustaa

hänen olleen oikeassa.

Istuin ruokalassa ja katselin,

kuinka kuorma-autot ajoivat maantietä pitkin,

vieden mukanaan maata puutarhoista

ja tuoden tilalle tuoretta, pilaantumatonta maata.

Vein 12-vuotiaan tyttäreni myös sinne,

koska halusin hänen tapaavan Gaylan.

Hän kysyi: "Miksi? Mitä väliä?"

Sanoin: "Hän ei ole elokuvatähti,

eikä hän ole kuuluisuus, ei myöskään asiantuntija,

ja Gayla olisi ensimmäisenä sanomassa,

ettei hän ole pyhimys.

Tärkeintä Gaylassa on se, että

hän on tavallinen.

Hän on kuin sinä ja minä.

Hänellä on vapaus, ja hän käytti sitä."

Kiitos erittäin paljon.

(Aplodeja)