Angela Patton: Isän ja tyttären tanssi ... vankilassa

Angela Patton työskentelee Camp Divassa auttaakseen tyttöjä ja heidän isiään pysymään yhteydessä läpi elämän. Mutta entäpä ne tytöt, joiden isät eivät voi olla paikalla -- koska he ovat vankilassa? Patton kertoo tarinan hyvin erikoisesta isien ja tyttärien tanssiaisista. (Kuvattu TEDxWomen -tapahtumassa.)

Istuin tyttöjeni kanssa,

ja Joy sanoi:

"Hitsi kun iskä ei jätä minua rauhaan.

Se soittelee minulle koko ajan."

"Ole onnellinen, että hän soittelee ylipäätään", sanoi Jasmine.

"En ole kuullut isästäni vuosiin."

Sillä hetkellä tajusin, että tyttöjen tarvitsee

löytää yhteys isiinsä.

Camp Divassa, voittoa tavoittelemattomassa järjestössäni,

meillä on tällaisia keskusteluja yhtä mittaa

keinona auttaa afrikkalaista alkuperää olevia tyttöjä

valmistautumisessa naiseuteen.

Nämä tytöt tarvitsivat

keinon kutsua omat isänsä takaisin elämiinsä

omilla ehdoillaan.

Joten kysyin tytöiltä:

"Miten voimme auttaa muita tyttöjä

kehittämään terveen suhteen omiin isiinsä?"

"Tanssimalla", huusi yksi tytöistä,

ja kaikki tytöt olivat pian samaa mieltä.

He alkoivat unelmoida koristeista,

kutsuista, puvuista, joita he pitäisivät yllään,

ja miten heidän isänsä saisivat ja eivät saisi pukeutua.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä,

mutta vaikka olisin voinut hillitä tyttöjä,

en olisi tehnyt niin,

koska olen oppinut

yli vuosikymmenen työskentelystä tyttöjen kanssa,

että he tietävät mitä he tarvitsevat.

Viisaus asuu heissä.

Kunhan heillä on puitteet,

tukea ja tarvikkeita,

he voivat rakentaa mitä he tarvitsevat,

eivät selvitäkseen vaan menestyäkseen.

Joten pidimme tanssiaiset,

ja tytöt ja heidän isänsä tulivat sankoin joukoin paikalle.

He olivat pukeutuneet loisteliaasti.

Ja he käyttäytyivät hyvin.

(Naurua)

He hulluttelivat.

He todella nauttivat toistensa seurasta.

Se oli iso menestys.

Ja tytöt päättivät tehdä siitä jokavuotisen tapahtuman.

Kun vuodenajat vaihtuivat

ja tuli aika suunnitella uudet tanssiaiset,

yksi tyttö nimeltä Brianna,

hän sanoi:

"Minun isäni ei pääse tansseihin,

ja tämä koko juttu masentaa minua."

"Miksei?" tytöt kysyivät.

"Koska hän on vankilassa", hän myönsi urheasti.

"Eikö hän voi päästä ulos yhdeksi päiväksi?" yksi tytöistä kysyi. (Naurua)

"Ja tulla raudoissa?

Se olisi pahempaa kuin että hän ei tulisi ollenkaan."

Yhtäkkiä näin, että tytöt voisivat

ylittää itsensä ja

tehdä jotain sankarillista.

Joten kysyin: "Mitä meidän pitäisi mielestänne tehdä asialle?

Mehän haluamme jokaisen tytön pääsevän tanssimaan, eikö?"

Joten tytöt ajattelivat asiaa hetken,

ja yksi tyttö ehdotti:

"Emmekö me voisi pitää tanssiaisia vankilassa?"

Useimmat tytöt olivat epäilevällä kannalla ja sanoivat:

"Oletko hullu?

Kuka päästäisi joukon pikkutyttöjä

hienosti pukeutuneina ---" (Naurua)

" --- vankilaan ja antaisi heidän tanssia Paavo Pesusieni -asuisten isiensä kanssa?"

Niin he niitä kutsuivat.

Sanoin: "Tytöt, noh noh,

koskaan ei voi tietää ennen kuin kysyy."

Joten Richmondin kaupungin seriffille kirjoitettiin kirje,

jokaisen tytön allekirjoittamana,

ja minun on pakko sanoa: hän on erittäin erikoinen seriffi.

Hän otti minuun heti yhteyttä ja sanoi,

että milloin ikinä on mahdollisuus tuoda sisään perheitä,

hänen ovensa ovat aina auki.

Koska hän tiesi,

että isät, jotka ovat yhteydessä lapsiinsa,

ovat vähemmän alttiita palaamaan.

Niinpä

16 vankia ja 18 tyttöä kutsuttiin.

Tytöt pukeutuneina parhaisiiin vaatteisiinsa,

ja isät vaihtoivat keltasiniset haalarinsa

paitoihin ja solmioihin.

He halasivat.

He söivät täyden kana- ja kalaillallisen.

He nauroivat yhdessä.

Se oli kaunista.

Isät ja tyttäret kokivat jopa

mahdollisuuden fyysiseen yhteyteen,

jotain, mitä useimmilla heistä ei ollut

pitkään aikaan.

Isät olivat tilassa, jossa heillä oli mahdollisuus

saada tyttärensä leikkiin,

ja auttaa heidät tuoleistaan ja tarjota kätensä tanssiin.

Jopa vartijat itkivät.

Mutta tanssin jälkeen

me kaikki ymmärsimme, että isän pitäisi jäädä vankilaan.

Joten meidän piti luoda jotain,

minkä he voisivat ottaa mukaansa.

Joten toimme Flip-kameroita,

ja laitoimme heidät katsomaan Flip-kameroihin

ja haastattelemaan toisiaan --

heidän viestinsä, ajatuksensa.

Tätä tultaisiin käyttämään siten,

että alkaessaan ikävöidä toisiaan

ja kadottaessaan yhteyden,

he voisivat palata yhteen näiden kuvien avulla.

En ikinä unohda sitä kuinka yksi tyttö katsoi isäänsä silmiin

kameran kanssa ja kysyi:

"Isä, kun katsot minua, mitä näet?"

Koska isämme ovat meidän peilejämme,

jotka peilaavat takaisin,

kun päätämme millaisen miehen ansaitsemme,

ja miten he näkevät meidät meidän loppuelämämme ajan.

Tiedän sen oikein hyvin,

koska olin yksi onnekkaista tytöistä.

Minun isäni

on ollut elämässäni aina.

Hän on jopa täällä tänään.

(Aplodeja)

Ja siksi se on minulle niin tärkeää

olla varma siitä, että näillä tytöillä

on yhteys isiinsä,

erityisesti niillä, jotka ovat erossa

piikkilangan ja metalliovien takia.

Olemme juuri kehittäneet tavan

tytöille, joilla on vaikeita kysymyksiä sydämillään,

kysyä isiltään niitä kysymyksiä

ja antaneet isille mahdollisuuden vastata.

Koska tiedämme, että isät

jopa lähtevät mielessään tämä yksi kysymys:

Minkälaista naista minä valmistelen tähän maailmaan?

Vaikka isä on kiven sisällä

se ei tarkoita sitä, että hänet pitäisi pitää ulkona

tyttärensä elämästä.

(Aplodeja)