Pikkutyttönä
pidin maatani planeettamme parhaana
ja vartuin laulaen laulua
"Ei mitään kadehdittavaa."
Olin täynnä ylpeyttä.
Koulussa käytimme paljon aikaa
Kim Il-Sungin historian opiskeluun,
mutta ulkopuolisesta maailmasta
opimme vain,
että Amerikka, Etelä-Korea ja Japani
ovat vihollisiamme.
Vaikka pohdiskelin usein
ulkopuolista maailmaa,
ajattelin viettäväni koko elämäni
Pohjois-Koreassa,
kunnes kaikki äkkiä muuttui.
Seitsenvuotiaana näin
ensimmäisen julkisen teloituksen,
mutta pidin elämääni
Pohjois-Koreassa normaalina.
Perheeni ei ollut köyhä,
enkä itse ollut koskaan nähnyt nälkää.
Mutta eräänä päivänä vuonna 1995
äitini toi kotiin kirjeen
työtoverinsa sisarelta.
Siinä sanottiin: "Kun luette tämän,
kaikki viisi perheemme jäsentä
ovat poistuneet tästä maailmasta,
koska emme ole syöneet mitään
kahteen viime viikkoon.
Makaamme kaikki yhdessä lattialla,
ja ruumiimme ovat niin voimattomat,
että olemme valmiita kuolemaan."
Olin hyvin järkyttynyt.
Ensimmäistä kertaa kuulin,
että maani ihmiset kärsivät.
Pian sen jälkeen, kävellessäni
rautatieaseman ohi,
näin jotain niin kauheaa,
etten koskaan saa pyyhittyä sitä
pois muististani.
Eloton nainen makasi maassa,
ja riutunut lapsi hänen käsivarsillaan
tuijotti aivan avuttomana äitinsä kasvoja.
Mutta kukaan ei auttanut heitä,
koska kaikki olivat niin keskittyneet
huolehtimaan itsestään ja perheestään.
Valtava nälänhätä iski Pohjois-Koreaan
1990-luvun puolivälissä.
Lopulta yli miljoona pohjoiskorealaista
kuoli nälänhädän aikana,
ja monet selvisivät vain
syömällä ruohoa, ötököitä ja kaarnaa.
Myös sähkökatkot yleistyivät,
joten kaikki ympärilläni
oli öisin pilkkopimeää,
lukuunottamatta valomerta Kiinassa,
joen toisella puolella kotoani.
Ihmettelin aina, miksi heillä oli valot,
mutta meillä ei.
Tässä satelliittikuvassa näkyy
öinen Pohjois-Korea
verrattuna naapureihin.
Tämä on Amrok-joki,
joka toimii osana
Pohjois-Korean ja Kiinan välistä rajaa.
Kuten näette, joki voi paikoittain olla
hyvin kapea ja antaa pohjoiskorealaisille
salaisen pakomahdollisuuden.
Mutta monet kuolevat.
Joskus näin ruumiiden kelluvan alavirtaan.
En voi paljastaa monia yksityiskohtia
paostani Pohjois-Koreasta,
voin vain sanoa, että nälänhädän
synkkien vuosien aikana
minut lähetettiin Kiinaan
kaukaisten sukulaisten luo.
Ajattelin vain,
että olisin erossa perheestäni
lyhyen aikaa.
En olisi voinut kuvitella,
että veisi 14 vuotta
päästä asumaan yhdessä.
Elämä Kiinassa oli vaikeaa
nuorena tyttönä vailla omaa perhettä.
Minulla ei ollut mitään käsitystä,
millaista elämä tulisi olemaan
pohjoiskorealaisena pakolaisena,
mutta sain pian selville,
ettei se ole vain äärimmäisen vaikeaa,
vaan myös hyvin vaarallista,
koska pohjoiskorealaisia pakolaisia
pidetään Kiinassa
laittomina siirtolaisina.
Elämääni varjosti alituinen pelko
henkilöllisyyteni paljastumisesta
ja kauheasta kohtalosta tulla palautetuksi
takaisin Pohjois-Koreaan.
Eräänä päivänä pahin painajaiseni toteutui,
kun kiinalainen poliisi otti minut kiinni.
ja vei poliisiasemalle kuulusteluja varten.
Joku oli syyttänyt minua
pohjoiskorealaiseksi.
Kiinan kielen taitojani testattiin,
ja minua pommitettiin kysymyksillä.
Olin niin peloissani,
että uskoin sydämeni räjähtävän.
Jos jokin vaikutti epäluonnolliselta,
minut voitiin vangita
ja palauttaa kotimaahan.
Luulin elämäni olevan lopussa,
mutta kykenin hillitsemään
sisäiset tunteeni
ja vastaamaan kysymyksiin.
Kyselyjen loputtua
yksi viranomainen sanoi toiselle:
"Tämä oli väärä ilmianto.
Hän ei ole pohjoiskorealainen."
He päästivät minut menemään.
Se oli ihme.
Jotkut pohjoiskorealaiset Kiinassa
hakevat turvapaikkaa
ulkomaisista lähetystöistä,
mutta monet voivat joutua
Kiinan poliisin pidättämiksi
ja palautetuiksi kotimaahansa.
Nämä tytöt olivat onnekkaita.
Vaikka heidät pidätettiin,
heidät vapautettiin lopulta
rajun kansainvälisen painostuksen takia.
Nämä pohjoiskorealaiset
eivät olleet yhtä onnekkaita.
Kiinassa pidätetään joka vuosi
lukemattomia pohjoiskorealaisia,
ja heidät palautetaan Pohjois-Koreaan,
missä heitä voidaan kiduttaa,
sulkea vankilaan
tai teloittaa julkisesti.
Minulla oli todella hyvää onnea
päästessäni pois,
monet muut pohjoiskorealaiset
eivät ole olleet niin onnekkaita.
On traagista, että pohjoiskorealaisten
täytyy salata henkilöllisyytensä
ja kamppailla niin rajusti
vain selvitäkseen hengissä.
Jopa opittuaan uuden kielen
ja saatuaan työpaikan
heidän koko maailmansa voi hetkessä
kääntyä päälaelleen.
Siksi, piiloteltuani henkilöllisyyttäni
kymmenen vuoden ajan,
päätin ottaa riskin lähteä Etelä-Koreaan,
ja aloitin vielä kerran uuden elämän.
Asettuminen Etelä-Koreaan
oli paljon haasteellisempaa
kuin olin olettanut.
Englannin kieli oli siellä niin tärkeä,
että minun oli aloitettava
kolmannen kielen opiskelu.
Huomasin myös syvän kuilun
pohjoisen ja etelän välillä.
Olemme kaikki korealaisia,
mutta mieleltämme
olemme tulleet hyvin erilaisiksi
67 vuoden kahtiajaosta johtuen.
Koin jopa identiteettikriisin.
Olenko etelä- vai pohjoiskorealainen?
Mistä olen kotoisin? Kuka olen?
Yllättäen minulta puuttui maa.
jota voisin ylpeänä kutsua omakseni.
Vaikkei eteläkorealaiseen elämään
sopeutuminen ollut helppoa,
tein suunnitelman.
Aloin opiskella yliopiston pääsykokeisiin.
Juuri alkaessani tottua uuteen elämääni,
sain järkyttävän puhelun.
Pohjois-Korean viranomaiset
sieppasivat perheelleni lähettämäni rahat,
ja rangaistukseksi perheeni aiottiin
pakottaa muuttamaan
asumattomaan paikkaan maaseudulle.
Heidän oli päästävä pois nopeasti,
joten aloin suunnitella, kuinka voisin
auttaa heitä pakenemaan.
Pohjoiskorealaisten on taivallettava
uskomattomia kiertoteitä
matkallaan vapauteen.
On miltei mahdotonta ylittää rajaa
Pohjois- ja Etelä-Korean välillä.
Ironista kyllä, lensin takaisin Kiinaan,
ja suuntasin kohti Pohjois-Korean rajaa.
Koska perheeni ei osannut kiinaa,
minun täytyi opastaa heitä jollain keinoin
yli 3200 kilometrin matkalla Kiinassa,
ja sitten Kaakkois-Aasiaan.
Bussimatka vei viikon,
ja olimme monta kertaa jäädä kiinni.
Kerran bussimme pysäytettiin,
ja kiinalainen poliisi nousi sisälle.
Hän otti kaikkien henkilökortit
ja alkoi tehdä heille kysymyksiä.
Koska perheeni ei ymmärtänyt kiinaa,
uskoin, että heidät pidätettäisiin.
Kun poliisi lähestyi perhettäni,
nousin ylös spontaanisti ja kerroin,
että nämä ihmiset ovat kuuromykkiä,
joiden saattaja toimin.
Hän katsoi minua epäluuloisena,
mutta onneksi uskoi minua.
Suoriuduimme koko matkasta Laosin rajalle,
mutta minun oli käytettävä
miltei kaikki rahani
lahjoakseni Laosin rajavartijat.
Mutta rajan yli päästyämmekin
perheeni pidätettiin ja vangittiin
laittomasta rajanylityksestä.
Sakot ja lahjukset maksettuani
perheeni vapautettiin kuukaudessa,
mutta pian heidät vangittiin taas
Laosin pääkaupungissa.
Se oli elämäni kurjimpia hetkiä.
Tein kaikkeni saadakseni
perheeni vapauteen,
ja pääsimme niin lähelle,
mutta heidät heitettiin vankilaan
vain vähän matkan päässä
Etelä-Korean lähetystöstä.
Ravasin edestakaisin maahanmuuttoviraston
ja poliisiaseman väliä,
yrittäen epätoivoisesti saada heidät ulos,
mutta rahani eivät riittäneet
lahjusten ja sakkojen maksamiseen.
Menetin kaiken toivoni.
Silloin kuulin miesäänen kysyvän:
"Mikä hätänä?"
Minua hämmästytti kovasti,
että täysin vieras ihminen välitti kysyä.
Murteellisen enlannin ja sanakirjan avulla
selitin tilanteen, ja epäröimättä
mies meni pankkiautomaatille
maksamaan loput rahat perheeni
ja kahden muun pohjoiskorealaisen
saamiseksi ulos vankilasta.
Kiitin häntä täydestä sydämestäni
ja kysyin:
"Miksi autatte minua?"
"En auta teitä", hän sanoi.
"Autan Pohjois-Korean kansaa."
Tajusin, että se oli
symbolinen hetki elämässäni.
Ystävällinen muukalainen oli
uuden toivon symboli minulle
ja Pohjois-Korean kansalle,
toivoa eniten tarvitessamme.
Hän osoitti minulle,
että vierasmaalaisten ystävällisyys
ja kansainvälsen yhteisön tuki
ovat todellisia toivon kipinöitä,
joita me pohjoiskorealaiset tarvitsemme.
Lopulta, pitkän matkamme päätteeksi,
minä ja perheeni pääsimme
taas yhteen Etelä-Koreassa,
mutta vapauteen pääseminen
on vain puoli voittoa.
Monet pohjoiskorealaiset ovat
erossa perheistään,
ja uuteen maahan saapuessaan
he aloittavat vähin rahoin
tai täysin varattomina.
Voimme saada avustusta
kansainväliseltä yhteisöltä
koulutukseen, englannin opiskeluun,
ammattioppiin ynnä muuhun.
Voimme toimia myös siltana
Pohjois-Koreassa asuvien
ja ulkopuolisen maailman välillä,
koska monet meistä ovat yhteydessä
pohjoisessa asuvien
perheenjäsentensä kanssa,
ja lähetämme tietoja ja rahaa,
mikä auttaa muuttamaan
Pohjois-Koreaa sisäpuolelta.
Olen ollut hyvin onnekas
ja saanut paljon apua
ja kannustusta elämässäni.
Siksi haluan auttaa antamaan
yritteliäille pohjoiskorealaisille
mahdollisuuden vaurastua
kansainvälisellä tuella.
Olen varma, että yhä useammat
pohjoiskorealaiset menestyvät
kaikkialla maailmassa,
myös TED-näyttämöllä.
Kiitoksia.
(Suosionosoituksia)