Kielestä, jota puhun nyt,
on tulossa maailman yleiskieli,
hyvässä tai pahassa.
Totta puhuen
se on internetin kieli,
talouselämän kieli,
lennonohjauksen kieli,
popmusiikin,
diplomatian --
englanti on kaikkialla.
Mandariinikiinaa sen sijaan
puhuu useampi,
mutta useampi kiinalainen
opiskelee englantia
kuin englantia puhuva kiinaa.
Viime tietojeni mukaan
Kiinassa on tätä nykyä
parikymmentä yliopistoa,
jotka antavat opetusta
kokonaan englanniksi.
Englanti valtaa alaa.
Tämän lisäksi
on ennustettu, että
vuosisadan loppuun mennessä
lähes kaikki nykyiset kielet --
joita on noin 6000 --
lakkaavat olemasta.
Jäljelle jää vain joitain satoja.
Eikä siinä vielä kaikki:
olemme tilanteessa, jossa
puheen reaaliaikainen kääntäminen
on sekä mahdollista että
myös kehittyy joka vuosi.
Syy, miksi kerron näistä asioista,
on se, että alamme olla pisteessä,
jossa aletaan esittää kysymys,
joka kuuluu: Miksi opiskella
vieraita kieliä --
muutakin kuin englantia,
jos se ei ole äidinkieli?
Miksi vaivautua opiskelemaan toinenkin,
kun maailmassa lähes kaikki pystyvät
viestimään yhteisellä kielellä?
Mielestäni syitä on monia,
mutta haluan ensiksi käsitellä
sitä, jonka tunnette kenties parhaiten,
koska ajatus on vaarallisempi
kuin voisi kuvitella.
Ja se idea on,
että kieli ohjaa ajattelua,
että eri kielten sanasto ja kielioppi
muovaavat kokemuksia erilaisiksi kuin
erilaiset huumetripit,
niin sanotusti.
Idea on huikean jännittävä,
mutta tavallaan pötyä.
Kyse ei ole siitä, että
se olisi täysin epätosi.
Esimerkiksi ranskaksi ja espanjaksi
'pöytä' on jostain syystä
sanana feminiini.
"La table", "la mesa",
on vain siedettävä tämä.
On osoitettu,
että jos puhuu näitä kieliä
ja kysytään,
miten pöydän kuvittelisi puhuvan,
useammin kuin voisi ajatella tapahtuvan
sattuman vaikutuksesta
ranskan tai espanjan puhuja
sanoo, että pöytä puhuisi
korkealla naisäänellä.
Ranskalaiselle tai espanjalaiselle
pöytä on siis tyttömäinen,
toisin kuin englannin puhujalle.
Kukapa ei pitäisi tällaisesta
tiedosta,
ja monen mielestä se tarkoittaa,
että on tietty maailmankuva,
jos puhuu noita kieliä.
Pitää olla varuillaan,
koska joku voisi laittaa myös meidät
mikroskoopin alle,
siis meidät, jotka olemme
englannin natiivipuhujia.
Mikä on englannin maailmankuva?
Tarkastellaan siis englanninpuhujaa.
Ylhäällä on Bono.
Hän puhuu englantia.
Oletan, että hänellä on maailmankuva.
Tämä on Donald Trump.
Omalla tavallaan
hänkin puhuu englantia.
(Naurua)
Ja tämä on neiti Kardashian,
myös englanninpuhuja.
He kolme puhuvat englantia.
Mikä on heidän yhteinen maailmankuvansa?
Millainen maailmankuva syntyy
heitä yhdistävästä englannista?
Käsite on hutera.
Ja niinpä konsensus on, että
kieli voi ohjata ajattelua,
mutta se tekee sen hämäräperäisesti,
pikku murusina.
Ei siis niin, että se antaisi
erilaiset maailman silmälasit.
Jos näin on,
miksi opetella kieliä?
Jos se ei muuta ajattelutapaa,
mitä muita syitä olisi?
Syitä löytyy.
Jos haluaa omaksua kulttuurin,
tulla läpikotaisin osaksi sitä,
silloin riippumatta siitä,
kanavoiko kieli kulttuuria --
mikä olisi epäilyttävää --
jos haluaa omaksua kulttuurin,
täytyy jossain määrin hallita
kieli, johon tuo kulttuuri liittyy.
Ei ole muuta tapaa.
Tätä on havainnollistettu
mielenkiintoisesti.
Outoon esimerkkiini kannattaa perehtyä.
Kanadalaisohjaaja Denys Arcandilta
on eräs elokuva --
voit lukea siitä englanniksi sivulta
"Dennis Ar-cand",
jos haluat tutustua.
Hän ohjasi elokuvan
"Montrealin Jeesus."
Monet elokuvan hahmoista
ovat vivahteikkaita ja hauskoja
Kanadan ranskankielisiä,
ranskaa puhuvia naisia.
Elokuvan loppupuolella on kohtaus,
jossa he vievät ystävän
englanninkieliseen sairaalaan.
Heidän on puhuttava englantia.
He kylläkin puhuvat englantia,
mutta eivät äidinkielenään,
siis he eivät puhu sitä mielellään.
He puhuvat sitä hitaammin,
aksentilla ja epäidiomaattisesti.
Yhtäkkiä näistä ihastuttavista hahmoista
tulee pelkkiä ihmiskuoria,
varjoja entisestä itsestään.
Jos tutustuu kulttuuriin
ja havainnoi ihmisiä
vain tällaisen verhon takaa,
kulttuuri jää kokematta.
Joten sikäli kun
satoja kieliä yhä on olemassa,
yksi syy opetella niitä
on se, että ne ovat pääsylippuja
osallisuuteen
niitä puhuvien ihmisten kulttuureihin,
koska se on avain ihmisten koodiin.
Se on yksi syy.
Toinen syy:
on osoitettu,
että jos puhuu kahta kieltä,
dementian todennäköisyys laskee
ja on todennäköisemmin
parempi moniajossa.
Vaikutus alkaa varhain,
joten tästä voi päätellä,
milloin kielen opetus kannattaa aloittaa
lapsuusiässä.
Kaksikielisyys on tervettä.
Ja lopuksi, kolmas syy -
kielet ovat todella hauskoja.
Hauskempia kuin luullaan.
Esimerkiksi arabiaksi
"kataba", hän kirjoitti,
"yaktubu", hän kirjoittaa.
"Uktub", kirjoita, käskymuoto.
Mitä näitä yhdistää?
Yhteistä näille ovat
konsonantit, jotka
ovat keskellä pilarin tapaan.
Ne pysyvät paikoillaan,
ja vokaalit tanssivat
konsonanttien ympärillä.
Kukapa ei tahtoisi
pyöritellä niitä suussaan?
Sama ilmiö löytyy hepreasta,
tai Etiopian pääkielestä,
amharasta.
Se on hauskaa.
Kielissä on myös eri sanajärjestykset.
Erilaisten sanajärjestysten opettelu
on kuin ajaisi tien väärällä puolella,
kun menee uuteen maahan,
tai kuin laittaisi taikapähkinää
silmien ympärille
ja tuntee sen kutittavan.
Kieli toimii samoin.
Esimerkiksi
"The Cat in the Hat Comes Back",
tuttu kirja meille useimmille,
kuten "Moby Dick".
Yksi sen fraaseista kuuluu:
"Tiedätkö mistä löysin hänet?
Tiedätkö, missä hän oli?
Hän söi kakkua ammeessa,
Jo vain!"
Jos tuon haluaa sanoa
mandariinikiinaksi,
pitää opetella sanomaan:
"Sinä voi tietää, minä mistä hän löytää?
Hän oli amme sisällä ahmia kakku,
Ei erehdystä ahmia pureskella!"
Tuo vain tuntuu hyvältä.
Kuvittele, että noin voisi tehdä
vuosi toisensa perään.
Tai oletko opiskellut khmerin kieltä?
En minäkään, mutta jos opiskelisin,
saisin pyöritellä suussani useampaa
kuin pariakymmentä vokaalia,
joita englannissa on,
jopa 30 eri vokaalia,
jotka sujahtelevat
khmerinpuhujan suusta
kuin ampiaiset pesässään.
Tähän kieli pystyy.
Kaiken tämän lisäksi
kielen oppiminen on nyt
helpompaa kuin koskaan.
Ennen piti mennä oppitunnille,
jossa oli uuttera opettaja --
opettajanero jossain tuolla --
mutta opettaja oli siellä
vain tiettyinä aikoina,
jolloin oli pakko mennä,
ja "tiettyinä aikoina"
ei ollut usein.
Tunnille oli pakko mennä.
Jos se ei sopinut,
piti kuunnella nauhoitusta.
Purin niiden takia
hampaani halki.
Nauhoitteella oli vain
tietty määrä dataa,
tai kasetilla,
tai CD-nimisellä muinaisesineellä.
Sen lisäksi oli kirjoja,
joista ei ollut mihinkään,
niin se vain menee.
Nyt voi maata pötkötellä --
maata olohuoneessaan
bourbonia siemaillen
ja opetella mitä tahansa kieltä
mahtavilla apuvälineillä
kuten Rosetta Stonella.
Suosittelen myös vähemmän tunnettua
Glossikaa.
Voit opiskella milloin vain
ja siksi voit oppia enemmän
ja paremmin.
Voit hemmotella itseäsi aamuisin
eri kielillä.
Lueskelen "Dilbertiä"
eri kielillä joka ikinen aamu.
Se kehittää taitojasi.
Ei olisi onnistunut 20 vuotta sitten,
jolloin ajatus siitä, että
haluamasi kieli
olisi taskuissasi
tai tulisi kännykästäsi,
olisi ollut science fictionia
hyvin sivistyneillekin ihmisille.
Suosittelen lämpimästi,
että alat opetella jotain kieltä,
joka on muu kuin juuri puhumani,
koska juuri nyt on siihen
paras aika.
Se on kamalan kivaa.
Se ei muuta mieltäsi,
mutta se räjäyttää tajuntasi.
Kiitos paljon.
(Taputuksia)