Psykologinen joustavuus: Kuinka rakkaus kääntää tuskan tarkoitukseksi | Steven Hayes | TEDxUniversityofNevada

Mitä voimme tehdä pärjätäksemme tuskan ja kärsimyksen kanssa elämässämme? Yli tuhat tutkimusta viittaa siihen, että psykologisen joustavuuden oppiminen on merkittävä osa vastausta. Steven C. Hayes on yksi tutkijoista, jotka ensimmäisinä tunnistivat kyseisen prosessin ja siirsivät sen käytäntöön laajalle levinneen hyväksyntä- ja tietoisuusmenetelmän muodossa, jota kutsutaan hyväksymis- ja omistautumisterapiaksi. Tässä tunteikkaassa puheessa Hayes tiivistää psykologisen joustavuuden olemuksen muutamaan helposti ymmärrettävään lauseeseen. Hän vie katsojat riipaisevalle matkalle omaan paniikkihäiriöönsä, hetkeen elämässään, jolloin hän teki elämänsä muuttaneen valinnan: en pakene itseltäni. Hayes osoittaa, kuinka tuon valinnan tekeminen mahdollistaa yhteyden omaan syvään merkityksen ja tarkoituksen tunteeseemme, ja kuinka rakastavan asenteen ottaminen omaan tuskaamme auttaa tuomaan rakkautta ja myötävaikutusta maailmaan.

Elämä esittää meille kysymyksiä.

Luultavasti yksi sen tärkeimmistä
kysymyksistä on:

"Mitä aiot tehdä vaikeille ajatuksille
ja tunteille?"

Jos koet häpeän tai ahdistuksen tunteita,

elämä esitti sinulle juuri kysymyksen.

Jos seisot tässä aloittamassa
TEDx-puhetta,

ja mielesi alkaa höpöttää kaikenlaista,

mitä aiot tehdä sen suhteen?

Hyvä kysymys.

(Naurua)

Vastaus tähän kysymykseen,

ja muihin sen kaltaisiin,

kertoo paljon elämämme suunnasta.

Se kertoo siitä, kulkeeko elämämme
myönteiseen suuntaan

kohti kukoistusta, rakkautta,
vapautta ja osallistumista,

vai alaspäin, sairastumista
ja epätoivoa kohti.

Olen tässä väittääkseni,
että sinulla on sisimmässäsi

loistava vastaus tuohon kysymykseen,

tai ainakin vastauksen siemen.

Mutta korviesi välissä on myös

ylimielinen, tarinoita kertova,
ongelmia ratkova,

analyyttinen ja tuomitseva mieli,
jolla ei ole vastausta,

ja joka houkuttelee sinua jatkuvasti

kääntymään väärään suuntaan.

Nimeni on Steve Hayes.

Viimeiset 30 vuotta

minä ja kollegani olemme tutkineet

pientä joukkoa psykologisia prosesseja -

hieno ilmaus sille, mitä ihmiset tekevät -

nimeltään psykologinen joustavuus.

Se on joukko vastauksia
tuohon kysymykseen.

Yli tuhannessa tutkimuksessa

olemme osoittaneet,
että psykologinen joustavuus

ennustaa, kehittyykö sinulle
mielenterveyden ongelma

kuten ahdistus, masennus tai trauma.

Jos sinulla on sellainen,
joustavuus ennustaa,

kehittyykö sinulle myöhemmin useampi.

Se ennustaa, kuinka vakavia

ja pitkäaikaisia ne ovat.

Eikä siinä kaikki.

Se ennustaa monia muitakin asioita,
jotka ovat meille tärkeitä,

ei pelkästään mielenterveysongelmia.

Esimerkiksi, millainen vanhempi
sinusta tulee lapsillesi?

Millainen työntekijä sinusta tulee?

Pystytkö vastaamaan fyysisen sairauden
tuomiin haasteisiin?

Pystytkö pitäytymään liikuntaohjelmassasi?

Kaikkialla, mihin ihmismielet kulkevat,

psykologinen joustavuus
on merkityksellistä.

Tämän puheen aikana haluan

läpikäydä kanssanne

psykologisen joustavuuden
tieteellisen pohjan,

koska olemme oppineet,

kuinka näitä prosesseja muutetaan.

Sadoissa tutkimuksissa on käytetty

hyväksymis- ja omistautumisterapiaa

eli HOTia, ja samansukuisia

joustavuuteen kohdistuvia menetelmiä.

On osoitettu, että sitä voi muuttaa,

ja kun sitä muutetaan,
kielteinen suunta elämässä

kääntyy myönteiseksi ja vaikutuksia on

kaikilla äsken mainitsemillani
ja muillakin alueilla.

Haluan siis läpikäydä kanssanne

psykologisen joustavuuden osatekijät.

Vien teidät menneisyyteen,

34 vuoden takaiseen hetkeen elämässäni,

jolloin ensimmäistä kertaa käännyin

voimakkaasti niitä kohti.

Kymmeniä vuosia sitten.

34 vuotta sitten,
kello 2 aamuyöllä,

ruskean ja kullan värisellä nukkamatolla,

kehoni miltei kirjaimellisesti
tässä asennossa,

ja mieleni varmasti tässä asennossa.

Olin muutaman vuoden ajan

ollut syöksykierteessä

paniikkihäiriön helvettiin.

Se alkoi kauheasta laitoksen tapaamisesta,

jossa minun oli pakko seurata,

kun professorit tappelivat tavalla,

jollaiseen pystyvät vain villieläimet

ja professorit.

(Naurua)

Ja halusin vain rukoilla,
että he lopettaisivat,

mutta sen sijaan sain ensimmäisen
paniikkikohtaukseni,

ja kun he sitten pyysivät minua puhumaan,

en pystynyt saamaan suustani
inahdustakaan.

Tuo ensimmäinen julkinen
paniikkikohtaukseni sai minut

järkytyksen, kauhistuksen
ja hämmennyksen valtaan,

joten tein kaikki loogiset, järkevät,

ymmärrettävät ja patologiset asiat,

joita mieli kehottaa tekemään.

Yritin paeta ahdistusta;

yritin taistella ahdistusta vastaan;

ja yritin piiloutua ahdistukselta.

Istuin oven vieressä.

Katsoin, kun se saapui.

Kehitin selityksiä.

Otin rauhoittavat lääkkeet.

Ja kun tein kaikkia noita asioita,

paniikkikohtausten lukumäärä

ja voimakkuus lisääntyivät.

Ensin työpaikalla,

sitten myös matkustaessa,

sitten ravintoloissa,

sitten elokuvateattereissa,

sitten hisseissä,

sitten puheluita soittaessa,

sitten oman kotini turvissa,

ja lopulta jopa herätessäni

kahdelta aamuyöllä sikeästä unesta

paniikkikohtauksen ollessa jo päällä.

Mutta tuo yö, jolloin istuin
ruskean ja kullan värisellä nukkamatolla,

tuo yö,

jolloin seurasin kehoni tuntemuksia

ahdistuksen aaltoillessa,

tuo yö oli erilainen.

Tuo yö oli entistäkin kauhistavampi,

mutta se tuotti tavallaan tyydytystä,

koska kyse ei ollut paniikkikohtauksesta.

Olin kuolemassa sydänkohtaukseen.

Todisteet puhuivat sen puolesta.

Rintaani puristi.

Kipu säteili käsivarsiini.

Hikoilin runsaasti.

Sydämeni tykytti
ja jätti lyöntejä villisti väliin.

Ja sama hämähäkkimäinen ääni, joka aina

ilmestyi sanomaan: "Sinun on paettava."

"Sinun on taisteltava.
Sinun on piilouduttava ahdistukselta."

Nyt se käski minua:

"Soita se puhelu."

"Et voi ajaa autoa tässä kunnossa."

"Teet kuolemaa."

"Soita hätänumeroon."

"Soita ambulanssi."

"Tämä ei ole pilaa. Soita se puhelu."

Siitä huolimatta minuutit kuluivat,

enkä soittanut puhelua.

Ja tunsin, että jätin ruumiini

ja katsoin itseäni

ja ajattelin, mitä tapahtuisi,

jos soittaisin sen puhelun.

Kuvittelin kohtauksia,

kuin pätkiä elokuvan trailerista,

jonka näkee teatterissa

ennen elokuvan alkamista.

Pystyin kuulemaan ensihoitajien äänet,

kun he nousivat portaita,

ja jyskyttivät ohutta, onttoa ovea,

ambulanssimatkan,

letkut ja johdot,

huolestuneet ilmeet
sairaanhoitajien kasvoilla,

kun minut vietiin ensiapuun,

ja lopulta viimeisen pätkän,

viimeisen kohtauksen

tässä elokuvatrailerissa,

jossa äkkiä ymmärsin,

mistä tässä elokuvassa olisi kyse.

Ja katsoin sitä ja sanoin,

"Hyvä Jumala, ei tätä."

"Ei, ei."

Sillä viimeisessä kohtauksessa,

jossa makasin paareilla ensiapuhuoneessa,

sisään tuli nuori lääkäri,

joka mielikuvassani

käveli aivan liian rauhallisesti.

Kun hän lähestyi minua,

näin virnistyksen hänen kasvoillaan

ja tiesin, mitä oli tulossa.

Hän tuli lähelleni ja sanoi:

"Tohtori Hayes,

teillä ei ole sydänkohtausta."

Sitten virnistys leveni:

"Teillä on paniikkikohtaus."

Ja tiesin, että se oli totta.

Tämä oli vain helvetin seuraava taso.

Ja suustani lähti huuto,

oudon kuiskaava, kummallisen kuuloinen.

Se kuulosti aivan tällaiselta.

(Huutaa)

Ja kun putosin pohjalle asti,

toinen ovi avautui.

En tiedä kauanko siinä kesti,

mutta muutamaa minuuttia myöhemmin

harvoin vierailemastani

mutta syvästi itseeni kuuluvasta osasta,

silmien takana olevasta osasta itseä,

henkisemmästä osasta,

sieluni sisimmästä, jos niin haluaa sanoa,

ilmaantui sanoja.

Olen aika varma siitä.

Lausuin ne yksinäni ääneen

kahdelta aamuyöllä.

Sanoin:

"En tiedä kuka olet,

mutta nähtävästi saat satutettua minua.

Saat minut kärsimään.

Mutta kerron sinulle yhden asian,
johon et pysty.

Et voi pakottaa minua
torjumaan omaa kokemustani.

Et pysty siihen."

Silloinen paljon nuorempi kehoni
nousi kivulloisesti seisomaan,

ja saatoin kertoa kuivuneista,
polttavista kyynelten jäljistä kasvoillani

että olin ollut siinä hyvin pitkään.

Mutta nousin ylös lupauksen ympäröimänä.

"Ei enää koskaan.

En enää koskaan pakene itseäni."

En tiennyt, miten pitäisin tuon lupauksen.

Totta puhuakseni opettelen edelleen.

Minulla ei ollut hajuakaan,
miten toisin tuon lupauksen

muiden ihmisten elämään.

Tulisin oppimaan sen vasta työssä,
jota tulisimme tekemään

hyväksymis- ja omistautumisterapiassa,

HOTissa, ja se oli vielä edessäni.

Mutta noiden 34 vuoden aikana

yhtäkään päivää ei ole kulunut niin,

etten olisi muistanut tuota lupausta.

Ja kun tässä seisoo näin,

tavalla jonka jo tiedätte

olevan viisaampi tapa seistä,

tuskan ja kärsimyksen kanssa,

asioita alkaa tapahtua.

Pystyn nyt pukemaan sanoiksi,

mitä tiede osoittaa, mikä tämä asento on.

Se on avoimuutta tunteille.

Tunnemme sen, mitä on tunnettavissa,

silloinkin kun se on vaikeaa.

Se on kykyä katsoa ajatuksiasi ulkoa päin,

ei vain sisältä päin.

Siispä kun ajattelet,

ajatuksesi eivät ole tässä,

niin ettet näe mitään muuta,

vaan voit havaita ne etäämmällä.

Se on yhteyden saamista

oman itsesi henkisempään osaan,

mistä pystyt suuntaamaan huomiosi

joustavasti, sujuvasti, vapaaehtoisesti

kohti sitä, mihin haluat keskittyä.

Ja kun näet jotakin tärkeää,

pystyt kulkemaan sitä kohti

kädet ja jalat vapaina,

niin että pystyt tuntemaan ja tekemään,

olemaan hyödyksi ja osallistumaan.

Se on psykologista joustavuutta.

Ja se rakentuu tuntemasi siemenen varaan,

koska jos puet tämän sanoiksi,

ymmärrät varmaan miksi
tämä olisi se sana,

sana jonka valitsisin on "rakkaus".

Kun olet itsesi kanssa

myötätuntoisesti, ystävällisesti,
rakastavasti,

elämä avautuu sinulle ja voit kääntyä

kohti merkitystä ja tarkoitusta

ja tuoda rakkautta, osallisuutta,

kauneutta, hyötyä

muiden elämään.

En aluksi nähnyt, että

käännös kohti tuskaa ja kärsimystä

oli itse asiassa tiukasti sidoksissa

käännökseen kohti
merkitystä ja tarkoitusta.

En nähnyt sitä aluksi.

Mutta aloin nähdä sen asiakkaissani,

kun ryhdyin tekemään HOT-työtä.

Aloin nähdä sen omassa elämässäni.

Muutaman vuoden kuluttua

tajusin sen hyvin selvästi.

Siihen mennessä olin tehnyt muutaman
satunnaistetun HOT-tutkimuksen

ja aloin pitää koulutuksia,

lähteä liikkeelle,
tavata pienempiä kliinikkoryhmiä,

antaa opetusta työstä, jota teemme.

Olin pitämässä työpajaa

ja tunsin ahdistusta,

mikä oli täysin normaalia.

Edelleenkin, puheiden pitäminen

tuottaa minulle ahdistusta.

Se ei haitannut. Olen avoin sille.

No niin. Kaikki hyvin.

Mutta ahdistus kävi taas päälle.

Äkkiä minusta tuntui
kuin alkaisin nyyhkyttää

kliinikoiden edessä,

että alkaisin itkeä hallitsemattomasti.

Sanoin: "mitä?"

Hetki meni ohi ja pidin työpajan.

En ajatellut asiaa ennen kuin
seuraavassa työpajassa

tapahtui tismalleen samoin.

Sillä kertaa olin sen verran läsnä, että
huomasin tuntevani itseni hyvin nuoreksi.

Kysyin itseltäni,

samalla kun pidin työpajaa,

"Kuinka vanha olet?"

Sain vastauksen: "8 tai 9".

Ja sitten mielessäni vilahti muisto,

jota en ollut ajatellut sen jälkeen
kun se tapahtui,

kun olin 8- tai 9-vuotias.

En ehtinyt purkaa sitä työpajan aikana,

mutta illalla hotellissa tein sen.

Olin sängyn alla ja kuuntelin,

kun vanhempani riitelivät
toisessa huoneessa.

Isäni oli taas tullut kotiin humalassa
myöhään yöllä.

Äitini kävi hänen kimppuunsa
soimaten häntä siitä,

että hän tuhlasi perheen vähäiset varat
riippuvuuteensa,

että hän oli kelvoton aviomies ja isä.

Isäni sanoi,

"Turpa kiinni! Turpa kiinni tai muuten!"

ja tiesin, että hänen
kätensä olivat nyrkissä.

Kuulin hirveän rysäyksen

ja äitini kirkui.

Saisin tietää vasta myöhemmin,

että se oli kahvipöytä,

joka lensi olohuoneen poikki.

Ja ajattelin,

"Tuleeko siellä olemaan verta?

Lyökö isä äitiä?"

Sitten, pienen pojan mieleni

antoi minulle hyvin selkeästi
seuraavat sanat:

"Minä teen asialle jotain."

Ja käsitin, ettei ollut mitään
mitä voisin tehdä,

ei mitään turvallista.

Joten konttasin vielä peremmälle,

kiedoin käteni ympärilleni ja itkin.

Ymmärrättekö?

Istun siellä katsomassa,
kun vanhat sonnit tappelevat

psykologian laitoksella,

ja kyllä, olen kauhuissani,

ja kyllä, tunnen ahdistusta,

mutta mitä todella haluaisin tehdä
on vain itkeä -

psykologian laitoksella?

(Naurua)

Ihanko totta?

Mutta minulla ei ollut yhteyttä poikaan.

Minulla ei ollut tilaa hänelle.

Hänen takiaan olen psykologi,

mutten edes tiennyt sitä.

Ja jäin kiinni artikkeleihin,

ansioluetteloihin, apurahoihin
ja suorittamiseen.

Juhuu!

Mutta tulin tänne, koska hän pyysi minua.

"Tekemään jotain."

Sen sijaan se, mitä sanoin hänelle,

oli kuin olisin taluttanut hänet syrjään
ja sanonut,

"Ole hiljaa. Mene pois. Turpa kiinni.",

silloin kun pakenin,
taistelin ja piilouduin.

Se oli epäystävällistä ja rakkaudetonta.

Kenelle?
Itselleni, ja niille osille itsestäni,

jotka yhdistävät minut
elämäni tarkoitukseen.

Sillä meihin sattuu silloin,
kun välitämme,

ja me välitämme silloin,
kun meihin sattuu.

Nämä kaksi käännöstä,

nämä kaksi "kohti kääntymistä"
ovat sama asia.

Kun olet itsesi kanssa,

silloinkin kun se on vaikeaa,

kohtelet itseäsi rakastavasti

ja siitä lähtökohdasta sinulla on varaa

ottaa riski kääntyä kohti sitä, että

tuot rakkautta maailmaan,

kauneutta maailmaan, yhteydenpitoa,

annat jotakin arvokasta maailmalle.

Kun ymmärsin tämän, tein toisen lupauksen.

En enää koskaan työnnä sinua pois,

enkä sinun viestiäsi minulle
yhteisestä tarkoituksestamme.

En pyydä sinua pitämään työpajaa

tai TEDx-puhettakaan,

(Naurua)

mutta haluan sinut tähän kanssani,

koska pehmennät minua.

Sinä autat ymmärtämään,
miksi elämäni sisältö on tämä.

Siispä viestini teille on,

katsokaa toki psykologisen joustavuuden
tieteellistä perustaa,

mutta katsokaa miten se lisää tietoa
siitä, minkä jo tiedätte,

eli että rakkauden tunteminen
itseänne kohtaan,

silloinkin kun se on vaikeaa,

auttaa teitä tuomaan rakkautta maailmaan

siten miten haluatte tuoda sitä maailmaan.

Ja se on tärkeää.

Tiedätte sen.

Itkevät 8-vuotiaat teissä tietävät sen.

Me kaikki tiedämme sen.

Koska rakkaus on ainoa asia,

millä on merkitystä.

Kiitos.

Toivon olleeni teille hyödyksi.

(Aplodit)